"Tuonne mä sinut manoan: meren mustihin murihin, vaaran vaskisen sisähän, Kipuvuoren kukkulalle", manasi Anna Sofia.
— Juuri niin. Tunnen useita sellaisia, jotka ovat päässeet vilutaudista, kun ovat liidulla ovensa ulkopuolelle kirjoittaneet: N.N. ei ole kotona. Mutta palataksemme Torsten Bertelsköldiin, älkäämme unohtako, että usko kuninkaan sormuksen voimaan oli jo neljännestä polvesta asti kulkenut isän perintönä ja että sillä oli juurensa aikakauden taikauskossa. Joka järkähtämättä uskoo onneen, hän raivaa, jos on tarmokas, itselleen tiensä kaikkien esteiden läpi. Siinä oli suuren Napoleonin menestyksen salaisuus. Mutta uskon sortuessa sortuu valtakin, ja maailman vallitsijasta on jäljellä vain kourallinen tomua.
Isoäiti pudisti harmaata päätänsä. — Tuo, — sanoi hän, — tuntuu minusta siltä kuin jos joku rupeaisi kourallisella keittosuoloja suolaamaan Oulujärveä. Mutta mikä siitä porvariskuninkaasta tuli? Järjetön isä vanha Larsson kyllä oli, siitä ei päästä, mutta hän oli kelpo mies, joka kaikissa kiusauksissa pysyi lujana siinä, minkä hän katsoi oikeaksi. Mieleni olisi paha, jos hänen täytyisi tehdä vararikko, menettää tuon oikeusjutun vuoksi kaikki, mitä hänellä oli; kuinka sen asian laita nyt oikein olikaan?
— Se oli niin, — sanoi välskäri, — että Lauri Larssonilla oli vanhempi veli, Tuomas, joka omisti Bertelsköldin suvun entisen perintötilan, Perttilän talon ynnä monta muuta tilaa viljavassa Isokyrössä. Tällä Tuomaalla oli kahdeksan poikaa ja kolme tytärtä. Seitsemän veljeä kaatui sodassa ja kahdeksannen, joka vielä oli lapsi, ryösti vihollinen ja vei mukanaan. Monta vuotta kului, Tuomas Larsson kuoli, tyttäret naitiin, ja nyt lunasti Lauri Larsson kaiken tämän suuren omaisuuden polkuhinnasta. Sitten tapahtui — niinkuin monesti tapahtui Isonvihan jälkiaikoina — että eräs nuori mies Istvan, joka oli ratsupalvelijana kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldillä ja jonka elämä oli täynnä monenlaisia seikkailuja, seurasi herraansa Suomeen ja tuli Perttilän taloon. Siellä virkosivat yht'äkkiä hänen lapsuutensa muistot, hän tunsi kartanolla olevan kaivon, joen rannat ja paljon muuta. Tästä saivat Lauri Larssonin valtiolliset vihamiehet vihiä ja houkuttelivat Istvanin sukuoikeudella lunastamaan isänsä perinnön, koska saatiin selville, että hän todellakin oli Tuomas Larssonin ainoa elossa oleva poika, jonka vihollinen oli ryöstänyt. Samaan aikaan menetti Lauri Larsson kokonaisen viljalaivaston Hollannissa ja kaikesta tästä joutuivat hänen asiansa rappiolle, vaikka hän itse pysyikin murtumatonna. Edellisen kertomuksen lopulla hän seisoi vielä suorana ja jäykkänä taistellen kovaa onneaan vastaan.
— No, ja kuinka sitten kävi?
— Sitten tulivat taas maalle kovat ajat 1741 vuoden surkean sodan mukana. Ruotsin ja Suomen armeija antautui Helsingin luona, ja sill'aikaa kun vihollinen tulvasi maahan jatkoivat puolueet Ruotsissa hillitöntä taisteluaan, yhtyäkseen vain kerran yksimielisinä kenraalien Lewenhauptin ja Buddenbrockin verisen mestauslavan ympärillä.
— Tuhat tulimmaista! — kiljaisi postimestari. — Näkyy kyllä, että koulukarhut olivat päässeet valtaan.
— Niin, kun suunpieksäjät pötkivät kuin hätähousut ainakin vihollista pakoon, — vastasi koulumestari.
— Mustepullosta lähteneen komennon mukaan! — jatkoi julmistunut Svanholm. — Veli olisi hyvä ja kertoisi meille jotakin Lappeenrannan taistelusta.
— Kuulkaa, kuinka korpit ronkkuvat! — vastasi koulumestari.