— Minun mielestäni on meillä ollut jo tarpeeksi puhetta verestä, — vastasi välskäri vakavasti, — eikä minulla ole enää halua penkoa 1741 vuoden rikkaläjiä. Ne harvat kultarakeet, joita niistä voi löytää sieltä täältä loan seasta, ovat sitäpaitsi jo poimitut "Suomen herttuattaren" [1] kruunuun. Mutta voimmehan sen sijaan luoda silmäyksen isoäitimme äidin nuoruuden aikaan — 18. vuosisadan keskivaiheille, tuohon porisevaan pataan, jossa uuden ajan aatteet keitettiin pehmeiksi ja sittemmin vuoden 1789 vallankumouksen aikana syötiin jäähdyttämättä — Aadolf Fredrikin, Loviisa Ulriikan, Tessinin, Linnén aikaan, Kustaa III:n lapsuuteen ja pönkkähameiden aikakauteen. Puhummeko niistä?

— Puhukaa, puhukaa! — vastasivat kaikki yhteen ääneen, paitsi kapteeni Svanholm, joka oli ääneti siipeen ammutuita kotkia ajatellen.

Välskäri katseli vähän aikaa mietteihinsä vaipuneena takkavalkeaa. — Heikko on kykyni, — sanoi hän, — kuvaamaan tuota hehkuvaa ahjoa. Edessäni on palatsien täyttämä kaupunki, mutta minä kuvaan vain kuninkaanlinnan portaat ja erään porvaristalon eteisen. Hyödyn aikakautena istuu porvariskuningas valtaistuimella. Kaikki hänen kylmät laskunsa eivät kuitenkaan voi tukehduttaa sydämen elämää. Hänen jalkainsa juuressa on polvillaan nuori nainen, hiljaisia taistelujaan taistellen, ja tämän naisen ympärille kutoutuu nyt kertomuksen lanka. Sano, Anna Sofia, kuinka tulee minun nimittää tätä erään ihmissydämen iltatarinaa?

— Jos porvariskuninkaan tytär on arvoisensa, — vastasi Anna Sofia vilkkaasti, — niin antakaa tälle kertomukselle hänen nimensä.

— Mikä nimi?

— Vaasan prinsessa.

— Olenhan jo usein sanonut, — naurahti välskäri, — että Anna Sofia ei koskaan tyydy muihin kuin kuninkaallisiin!

VAASAN PRINSESSA.

1. HAMMARBYN KUKKASET.

Viime vuosisadan keskivaiheilla oli penikulman matkan päässä Upsalasta, Danmarkin pitäjässä, Hammarby niminen talo, jonka maine on säilynyt aina meidän päiviimme saakka. Itsessään ei tässä paikassa ollut mitään merkillistä: se ei ollut rumempi eikä kauniimpi kuin moni muukaan pienempi Uplannin herraskartano; siellä oli päivänpaistetta, vihreyttä ja vettä niinkuin muuallakin, kenties oli maanlaatu vähän lihavampaa, mutta mitään muuta erikoisempaa ei huomattu. Matala, yksikerroksinen asuinrakennus oli puusta ja tavallisen kappalaisen virkatalon tapaan rakennettu; muutkin rakennukset olivat yhtä yksinkertaiset; mutta kaikki oli kuitenkin somaa ja iloisaa niinkuin siellä olisi päivä paistanut silloinkin, kun taivas oli pilvessä, sillä kaikki oli hyvin hoidettua, puutarhan lauta-aita oli maalattu, ja kesyt kyyhkyset lentelivät yhtämittaa lakastaan pihamaalle ja pihamaalta lakkaan. Oli muitakin siivekkäitä asukkaita Hammarbyn talossa: harvinaisia ulkomaan helmikanoja, jotka juosta piipersivät kartanolla yhdessä hanhien, ankkain, kalkkunain ja kesyjen sorsain, parin pitkäjalkaisen kurjen ja yhden ylhäisen Brasilian papukaijan kanssa, joka joskus alentui eteisessä riippuvasta avonaisesta häkistään lähtemään katajoilla havutettujen portaiden eteen tallustelemaan. Puolikasvuinen messinkivitjoihin kytketty kettu tähysteli kopistaan ahnain silmin tuota räpyttelevää ja kaakottavaa seuraa. Pari jäniksenpoikaa ja muutamia kaniineja tirkisteli rautaristikon läpi, joka ympäröi pientä, heitä varten aidattua tarhaa. Karjapihassa vilahteli muun karjan seassa, joka juuri oli tuotu kotiin laitumelta, kesyn poron sarvet kauniin metsäkauriin ja muiden etelämaisten nelijalkaisten vieraiden rinnalla. Kaikki nämä elukat olivat tyytyväisiä ja hyötyvän näköisiä, ainoastaan eräs karhu ja muuan ahma, jotka olivat häkeissään eräässä kartanon nurkassa, ilmaisivat tuon tuostakin murahdellen tyytymättömyytensä siitä, etteivät saaneet läsnäolollaan kunnioittaa toisten iloista seuraa.