Jos olisimme rohjenneet luoda silmäyksen asuinhuoneeseen, olisimme varmaan tavanneet siellä tuhansittain harvinaisia esineitä, jotka olisivat herättäneet huomiotamme vielä suuremmassa määrässä kuin kartanolla olevat eläimet. Mutta puutarhan veräjä oli niin houkutteleva, vaikka olikin tällä kertaa suljettuna kartanolla olevien kutsumattomien vieraiden vuoksi; ja kuka voikaan siihen aikaan puhua Hammarbystä, muistamatta etupäässä sen puutarhaa, joka kieltämättä oli kaikista paikan merkillisyyksistä ensimmäinen? Iso se ei ollut, ja useat nuoret istutetut tammet, lehmukset, pyökit, vaahterat ja lukuisat ulkomaiset puulajit osoittivat, ettei laitos ollut monen vuoden vanha. Mutta siitä huolimatta oli Hammarbyn puutarhassa paljon ja harvinaisia esineitä nähtävänä.
Ensiksikin siellä oli pari somaa, erinomaisen hyvin hoidettua kasvihuonetta täynnä harvinaisia uhkeita kasveja kaikista maailman ääristä. Sitten taimilavoja raollaan olevine ikkunoineen, jotka oli vartavasten niin asetettu, että imisivät kaiken sen lämpimän, mikä pohjolan viileästä kesäilmasta liikeni. Vähän matkan päässä näistä oli pienoinen kalalammikko täynnä iloisia asukkaita. Sitten oli pitkiä, monenlaisia kasveja kasvavia pensas-aitoja, joiden seassa nähtiin ainakin kaksikymmentä lajia erivärisiä ruusuja. Sitten vielä näiden pensasaitain välissä, sekä kylmien, että lauhkeiden vyöhykkeiden kukkasia, kaikkia mahdollisia lajeja: Hollannin hohtavia tulppaaneja tai ujosti lemuavia pohjolan leukoijia — lukemattomia, monivärisiä, ihanoita, niin huolellisesti järjestettyjä, niin hartaasti hoidettuja, että ne näyttivät hengittävän, elävän ja menestyvän siinä rakkauden ilmassa, joka kaikilta haaroilta tuulahteli niiden ympärillä. Täällä — sanoi ohikulkeva katselija itsekseen — täällä on hyvä haltiatar liikkunut vesikannu kädessä sammuttamassa armastensa janoa; täällä on taivaan aurinko tuhlaillut suloisinta lämpöään, iltakaste virvoittavinta viileyttään. Eivät kuitenkaan ole haltiat, ei aurinko, eikä kaste yksin voineet kaikkea tätä saada aikaan; kukkaismaailman oma tuoksuva hengetär on täällä liikkunut ja lumonnut ihanat lapsensa iloitsemaan lyhyestä keväästä, ja kukat ovat hänet ymmärtäneet; ne ovat ojentaneet hoikat vartensa mullasta, kuullakseen hänen ääntänsä ja ilahduttaakseen hänen silmiään uhkeimmalla ihanuudellaan.
Tämä hengetär on vielä salainen ja tuntematon — mutta olkoon. Ajattele vain, että kukkien kuningas on lähtenyt suuriruhtinaskunnastaan Upsalan kasvitieteellisestä puutarhasta ja paennut tähän vähäiseen alusmaahansa, tähän hänen omaan armahimpaan vapaaherrakuntaansa, jossa hänen vaivoista ja huolista vapaana suodaan vuosittain viettää muutamia lyhyitä, onnellisia kuukausia kauneimpien ja rakkaimpien alamaistensa keskellä. Luokaamme sen sijaan silmäys kahteen nuoreen ihmiseen, jotka ahkerasti toimivat puutarhassa puhellen ja nauraen, ei isoäänisesti ja meluten, vaan iloisuudella, joka vivahtaa puutarhan omaan tyveneen rauhaan; ollen itse kaksi kaunista, puhkeamassa olevaa ihmishahmoista kukkaa.
Toinen näistä on poika eli nuorukainen — tai miksi häntä sanoisimme — seitsemäntoista-, korkeintaan kahdeksantoistavuotias, varreltaan hoikka, ei pitkä, vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja hienokasvoinen ja ikäisekseen ainoastaan hiukan ahavoitunut. Hänen pukunansa on raitainen villaliivi ja harmaasta pumpulivaatteesta tehdyt housut, mikä oli tavatonta ylellisyyttä tänä aikana, jolloin teinit kävivät sarassa tai olivat puettu mustiin nahkahousuihin. Takin hän on ripustanut aidalle ja hän on nyt paitahihasillaan ja avopäin, mutta jalassa hänellä on vankat rasvanahkasaappaat. Koko hänen käytöksensä on ujoa ja kuitenkin reipasta; hän ei häikäile pistämästä paljasta kättään orjanruusupensaaseen, kun kuivat oksat on leikattava pois, vaikka se kenties on verisenä sieltä takaisin vedettävä. Kun juuri tämä oli hänen työtänsä, hänen kulkiessaan pensasaidalta toiselle, kädessä lyhyt suomalainen puukko, jonka tyhjä tuppi riippui vyössä hänen kupeellansa, alkoivat hänen kätensä näyttää siltä kuin kaiken maailman kissanpoikaset olisivat häntä hyväilleet.
Tämä herätti sekä tyytymättömyyttä että sääliä hänen nuoressa naistoverissaan, sievässä, avopäisessä, ruskeasilmäisessä ja hilpeäluontoisessa, noin 14- tahi 15-vuotiaassa tytössä, jolla oli yllään kotitekoinen, punarantuinen sininen villahame ja musta kamlottiliivi lumivalkoisine paidanhihoineen; kaulassa hänellä oli punaraitainen pumpulihuivi sitä lajia, jota juuri siihen aikaan alettiin Hollannista maahan tuottaa. — Voi sinun käsiäsi! — sanoi hän, jättäen kasteltavansa narsissit vähäksi aikaa siksensä, samoin kuin jasmiinitkin, joista hän kyyhkysen siiven nenällä huolellisesti puhdisteli matoja. — Olisit totellut minua ja ottanut kintaat käteesi, — jatkoi hän; — niin tekee eno, ja sentähden on hänellä aina hienot kädet.
— Kyllä minun karkeat käteni aina itselleni kelpaavat, — vastasi poika iloisesti, leikaten pois kourallisen kuivettuneita oksia; — ja minusta on hauskaa vuodattaa pisarainen verta sinun tähtesi, Riikka! Voit kuvitella, että minä olen sodassa sinun tähtesi.
— Siitä minä vähät, — nurisi tyttö, ruiskauttaen suihkukannusta vettä veriselle kädelle. — Sen sanon sinulle, Eerikki, että sinä olet niin itsepäinen, niin armottoman itsepäinen sinä olet, että sinut pitäisi panna lasikaappiin ja kirjoittaa ovelle: Herchepaeus Obstinatus, habitat in Finlandia frequenter. Olen kuullut, että Herchepaeus teidän raakalaiskielessänne merkitsee härkäpäätä.
— Niin, miksipä ei? — nauroi poika. — Kelvanneehan se siinä, missä teidän Svinhufvudit ja Oxehufvudit ja Oxenstjernatkin.[2] Mutta sitä en ole vielä tiennyt, Riikka, että sinä, joka osaat niin mainiosti latinaa, olet vielä päällisiksi suomeakin opetellut.
— Kuulehan, kuinka kehuu! Sentähden, että on ollut opettajanani kolme kesää, luulottelee hän minun jo tänään tai huomenna voivan päästä maisteriksi.
— Kyllä kai! Kun arkkiaatteri on lukenut kanssasi kaiken talvea ja minä kertailen läksyjäsi kesällä, niin luulet kai jo, että olet minulta oppinut Pliniuksen ulkoa. No — no, neitsyt Riikka, hyvä pää sinulla kyllä on, se kuuluu sukuun, mutta semmoinen ahma et kumminkaan ole, että ahmisit latinaa, niinkuin ahmitaan velliä, lukemalla yhden läksyn päivässä. Vai tahdotko uskotella minulle, että minä muka olen opettanut sinulle myöskin Species plantarumit ja Corollarium Generumit? Minäkö olen opettanut sinulle kaikki tämän puutarhan kasvit, ja niitä on täällä, luulen ma, liki tuhat eri lajia? Ja minäkö panin sinut kiistelemään suuren, siunatun enosi kanssa luonnollisista kasviheimoista ja väittämään, että orkideat muodostavat oman erinäisen heimonsa, eivätkä olisi sovitettavat muihin monogyneihin? Sano, sopiiko minua semmoisista syyttää?