Kuningatar huomasi kiivastuneensa liiaksi ja suostui pyyntöön, jätettyään prinssin kreivitär Wrangelin hoitoon ja varoitettuaan häntä hautomaan haavaa niin, ettei siitä jäisi arpea.
Sillaikaa oli Eerikki Ljungille osoitettu eräät sivuportaat linnan toisessa kylkirakennuksessa, eikä kukaan hänestä sen enempää välittänyt. Palvelijain kesken oli levinnyt hämärä huhu, että joku tuntematon pahantekijä oli puistossa karannut kruununprinssin kimppuun ja lyönyt häntä. Kaikki riensivät isoon eteiseen, saadakseen tarkempia tietoja tästä merkillisestä uutisesta, eikä kukaan aavistanut, että koko tämän metelin viaton aikaansaaja yksinään ja esteettömästi ravasi linnan portaita pitkin.
Eerikki ei tavannut ketään, jolta olisi voinut kysyä, mistä hänen oli sisään mentävä. Hän aukoi oven toisensa perästä, mutta paikat näyttivät hänestä niin koreilta, ettei hän rohjennut mennä sisään, ja niin hän tuli viimein erääseen jotensakin siivoamattomaan huoneeseen, jossa kaikenlaisia lastuja ja työkaluja ajelehti hujan hajan lattialla. Täällä tuntui hänestä hiukan kodikkaammalta ja hän kiipesi rohkeasti kynnyksen yli.
Tässä huoneessa oli yhtä vähän kuin muissakaan niin ristinsielua, mutta viereisestä huoneesta kuului jonkinlaista, ikäänkuin surisevan rattaan jyrinää. Eerikki astui sisään.
Siellä oli jonkunlainen vahtimestari tai puuseppä, tai mikä hän lienee ollut, joka sorvasi. Tosin hänellä oli päällään sinisilkkinen yönuttu, mutta sen hän oli luultavasti saanut kaupanpäällisiksi jostakin työstä, sillä se oli vaalennut ja tahrainen. Tekotukkansa oli mies ripustanut naulaan, hänellä oli kauniilla ruskealla tukallaan yömyssy ja edessään pitkä nahkainen esiliina, joka peitti alaosan ruumista. Mies oli muutoin ystävällisen ja suopean näköinen, ja tuon tosin hiukan ylhäisen kyömynenän ylitse katseli kaksi varsin tavallista silmää, jotka tuskin malttoivat vilkaista tulijaan, niin oli hän kiinni työssään pieniä puurasioita sorvatessaan.
— Sinäkö se olet, Feif? — sanoi hän saksanvoittoisesti, kun Eerikki astui sisään; mutta vastausta odottamatta hän lisäsi: — Vai niin, tulehan tänne ratasta polkemaan; nuo lurjukset ovat kaikki juosseet tiehensä, eikä minulla ole ketään, joka auttaisi minua.
Sorvarin hikinen otsa osoittikin, että hän tarvitsi apua eikä Eerikki, joka ennen kotona Munsalassa oli oppinut sorvaamaan isänsä sorvipenkissä, kauan vitkastellut. Ratas hurisi nyt kahta kiivaammin, ja mies, jolla oli yömyssy päässään, näytti olevan erittäin tyytyväinen uuteen apumieheensä.
7. SORVIPENKIN ÄÄRESSÄ JA VIERASHUONEESSA.
Sorvipenkin ääressä seisovalla miehellä näkyi olevan paljon vaivaa eräästä oksaisesta puupalikasta, joka alinomaa halkeili oksanreiän kohdalta. Suutuksissaan nakkasi hän sen pois ja meni hakemaan toista hyllyltä, jonne useita harvinaisia, ulkomaisia puulajeja oli pinottuna sopiviin palasiin halkaistuina. Sill'aikaa rupesi Eerikki sorvaamaan tuota pois nakattua puupalasta ja teki siitä pienen teevadin kokoisen komean napin.
Hänen tuntematon ystävänsä katseli nappia mielihyvin ja kysyi: —
Osaatko sorvata?