— Aina vähän, — vastasi poika, — ja samassa hän tekaisi siron imukkeen.
Mies tuli yhä tyytyväisemmäksi ja kysyi: — Osaatko olla vaiti?
— Aina vähän, — vastasi Eerikki, — ainakin kaikessa, mikä koskee kuninkaallista majesteettia ja valtakuntaa. — Politiikkaa oli ilmassa, josta se tarttui yksin lukiolaisiinkin.
— Hyvä, — sanoi mies. — Minulla on muuan tuuma. Sinun pitää sorvata minulle kolmekymmentäkaksi tusinaa isoja nappeja, joiden täytyy kelvata vaikka mandariinille. Tiedätkö, mikä mandariini on?
— En.
— Sen parempi. Aber das Maul halten. Ymmärrätkö?
— En.
— Sinä et saa hiiskua sanaakaan siitä asiasta. Mausestill. Ei kukaan muu kuin minä ja Feif saa sitä tietää. Se on salaisuus. Sinä saat aloittaa nyt heti kohta.
Eerikki sanoi suostuvansa, mutta huomautti samalla, että hänellä oli nälkä ja että hänelle oli luvattu aamiaista. Mies näytti siivolta; miksi hän — lukiolainen, josta kohta oli tuleva ylioppilas — ujostelisi sorvaria?
— Mitä? — sanoi tämä. — Etkö olekaan puutarhurin väkeä?