Vastaukseksi kertoi Eerikki vilpittömästi, kuinka hän oli tullut linnaan eikä salannut puistossa sattunutta seikkailuaan prinssin kanssa.
Sorvari näytti alussa käyvän hämilleen ja tuleva levottomaksi, mutta kuultuansa, että kaikki oli käynyt ilman sen pahempia seurauksia, taputti hän poikaa olkapäälle ja sanoi arvokkaammin kuin mitä häneltä, vanhasta yömyssystä päättäen, olisi voinut odottaa: — Hyvä on, sehr gut. Sinä olet kunnon poika. Mutta en kehoita sinua toista kertaa koskemaan prinssin ratsuvitsaan, jos tahdot tulla kuningattaren silmäin eteen.
— Onko hänen majesteettinsa kuningatar sitten niin vihainen? kysyi
Eerikki.
Sinitakki naurahti, pudisti päätänsä ja meni, vastaamatta, seinässä olevan salakaapin luo, josta otti esiin ja pani sorvipenkille palasen vehnäleipää, voita, herkkujuustoa ja lyypekinliikkiötä. Kaapin perältä häämötti sitäpaitsi pari viinipulloa.
— Kas tässä — syö! — sanoi hän.
— Paljon kiitoksia, — vastasi Eerikki ja piti kestityksen kursailematta hyvänään. Ruokiin käsiksi käydessään juolahti hänelle mieleen, että hän täällä kenties saisi tietää jotakin hovista, johon hänet noin odottamatta oli kutsuttu aamiaiselle.
— Herra on kenties hovisorvari? — aloitti hän, sanoakseen jotakin kohteliasta kiitokseksi kestityksestä.
— Vähän sinnepäin, — vastasi mies, joka taiteentuntijan silmillä yhä edelleen tarkasteli rasioitaan ja lajitteli niitä sen mukaan, kuinka hyvin ne olivat onnistuneet.
— Niinpä voi herra siis sanoa minulle, millainen mies kuningas on?
— Kyllä kai — mutta mitä kansa hänestä sanoo?