— Ehkä korkeampia kuin itse kuningas? — naurahti sorvari.
Eerikki nyökäytti päätään: — Niin, silloin kun he seisovat ja kuningas istuu. Jumala varjelkoon maan isää.
— Amen, — vastasi sorvari.
Eerikki oli nyt lopettanut ateriansa ja ojensi isännälleen kätensä, niinkuin hän aina oli tottunut tekemään. Tämä veti paksun kellon liivintaskusta ja sanoi huoaten: — kymmenen.
Liivi oli kirjaeltu, ja kello oli kultainen.
Nyt heitti sorvari vaalenneen yönutun ja pitkän nahkaisen esiliinan päähänsä. Eerikin silmät suurenivat. Hieno pitsikaulahuivi ja röyhelö, pitsikalvosimet, mustat silkkisukat ja isot hopeiset kengänsoljet tulivat näkyviin.
Joku tuli etuhuoneeseen. Se oli muuan hoviherra.
— Bleib er da! Nicht von der Stelle! — käski sorvari ja lykkäsi kiivaasti salvan sisemmän oven eteen. — Tuo minulle takkini! — kuiskasi hän, osoittaen Eerikille erästä vaatekomeroa.
Eerikki otti sieltä hienon, kultanappisen, sinisestä sametista tehdyn aamutakin ja auttoi käsiä hihoihin.
— Tekotukkani! — jatkoi sorvari.