Eerikki otti tekotukan naulasta seinältä, ja auttoi sitä parhaansa mukaan herran päähän. Sorvari oli kuin muuttunut, hänen ryhtinsä oli uljas, hänen äänensä käskevä. Ylhäinen herra seisoi hämmästyneen nuorukaisen edessä.
— Muista nyt, mitä sanon sinulle, — jatkoi ylhäinen sorvari yhä kuiskaten. — Sinä jäät tänne siksi, kunnes annan noutaa sinut. Pidä varasi, äläkä liikahda täältä henkesi uhalla, jos kuulet jonkun portaissa liikkuvan. Mutta kun kaikki on hiljaa, voit sorvata nappeja. Kaksineljättä tusinaa. Tuossa on puuta. Maul halten!
Ovi suljettiin, askelet etenivät, ja kohta oli Eerikki Ljung yksinään rattaansa, puupalojensa ja sorvarin salaisuuden kanssa.
Sen sijaan, että jäisimme hänelle seuraa pitämään, siirrymme me kuningatar Loviisa Ulriikan vierashuoneeseen.
Tätä kuuluisaa ja älykästä ruhtinatarta kuvaa eräs hänen aikalaisensa seuraavalla tavalla:
Hän oli pieni ja sirokasvuinen, hipiä tuhankarvainen, silmät suuret ja tummansiniset, useimmiten tuikeat, välistä leppeät ja ilmaisivat aina hänen henkensä hehkua ja levottomuutta. Vanhempina vuosinaan menivät hänen hampaansa pilalle; mutta suu oli kaunis, hymy suloinen, nenä pieni ja pysty, mutta säännöllinen. Liian kiivaana ollakseen salaperäinen hän täten usein ilmaisi ne tuumat, joita hänen olisi tullut pitää salassa. Ollen suuriaatteinen, antelias, komeutta rakastava, säädyllinen, kohtelias, sukkelapuheinen ja ystävä ystävilleen, oli hänen seuransa hauska, hänen tietonsa laajat, mutta eivät perusteelliset, hänen kunnianhimonsa ääretön. — Tähän kuvaukseen lisää poika, Kustaa III, kirjallisissa muistiinpanoissaan seuraavat piirteet: — Hän rakastaa tieteitä ja taiteita; voimakas luonne, sääliväinen sydän, ja kaikkea vilppiä ja petosta vihaava mieli ovat tehneet hänestä aikakautensa ensimmäisen naisen. Hän on hellä puoliso ja äiti, luotettava ystävä. Liikanainen vilkkaus ja varomattomuus ovat ainoat viat, joista häntä voi moittia. — Ja kreivi Tessin sanoo muistiinpanoissaan: — Epäilemätöntä on, että jos kuningatar olisi syntynyt alamaiseksi, olisi hän ollut jäykin ja järkähtämättömin kaikista tasavaltalaisista, mutta Jumala on antanut hänen syntyä asemaan, jossa kaikki ovat arkoja arvostaan ja vallastaan.
Kuningatar istui pienessä, korkea-istuimisessa ja matalaselustimisessa nojatuolissa, joka oli ikäänkuin aiottu pidentämään hänen vartaloaan. Hänen edessään seisoi sen ajan mahtavin puoluesankari ja hienoin hovimies, valtioneuvos, kreivi Kaarle Kustaa Tessin.
Odottaen uutta hyökkäystä hän oli, niinkuin taitava sotapäällikkö ainakin, aloittanut taistelun siten, että itse teki ryntäyksen ja jatkoi taitavasti kuningattaren itsensä jo koskettamaa aihetta kruununprinssin kasvatuksesta. Hän puhui valittaen niistä liehitsijöistä, jotka koettivat ryöstää häneltä heidän majesteettiensa luottamuksen, ja niistä mielettömistä johtajista, jotka koettivat vieroittaa hänestä hänen kuninkaallisen oppilaansa lapsellisen sydämen. Sitten hän sanoi mielikarvaudekseen huomanneensa, että kaikki tämä oli vain liiankin hyvin onnistunut; että prinssi oli alkanut osoittaa yhä suurempaa huomaamattomuutta hänen opetuksilleen ja kylmäkiskoisuutta hänen varoituksilleen — että opettajan parhaiden tarkoitusten täytyi mennä myttyyn, jos hänen ahkeroimisilleen asetettiin esteitä, ja jos prinssi valitsi huvituksia, jotka eivät sopineet hänen iälleen, tahi seuraa, joka ei ollut hänen arvonsa mukaista — sanalla sanoen, jos hän niinkuin hänen majesteettinsa kuningatar oli nähnyt hyväksi lausua, tappeli poikanulikkain kanssa — niin olivat kaikkeen tähän syynä ainoastaan nuo turmiolliset vaikutukset, jotka olivat häirinneet oppilaan ja heidän majesteettiensa ja valtakunnan säätyjen valitseman opettajan hyviä välejä.
Kuningatar tuskin jaksoi keskeyttämättä kuunnella loppuun asti tuota pitkää puhetta. Hän vihasi tätä miestä, johonka hän kerran oli ollut niin suuresti mieltynyt ja jolle hän oli tuhlannut luottamustaan: hän uskoi hänestä kaikkea pahaa ja tiesi, että hän oli se salpa, joka enemmän kuin mikään muu esti häntä valtaan pääsemästä; mutta hän tunsi samalla häntä kohtaan sitä pelonsekaista kunnioitusta, joka syntyy niiden välillä, jotka ovat toistensa vertaiset nerossa, kyvyssä ja kunnianhimossa. Näiden kahden käsissä, tämän kuningattaren ja tämän alamaisen, oli silloisen Ruotsin kohtalo. He seisoivat nyt vihollisina ja kilpailijoina toisiaan vastaan: pitikö heidän raastaa rikki toisensa ja siten saattaa kaikki häiriöön, vai tulisivatko he ojentamaan toisilleen kättä ja yhteisesti hallitsemaan kaikkia puolueita, joiden silloin olisi täytynyt yhdistettyinä palvella heitä molempia? Loviisa Ulriika ei tiennyt sitä itsekään; yksi asia vain oli hänellä selvillä, se, että hän tahtoi vallita — joko tuon pelätyn, tuon vihatun miehen kanssa yhdessä tai häntä vastaan.
Voitolle päästäkseen hän päätti malttaa mielensä — jos mahdollista. — Hän olisi yhtä hyvin voinut komentaa kosken pysähtymään juoksustaan tai päiväntasaajan herkeämään hehkumasta.