— Se on mahdollista, teidän majesteettinne. Ja kuitenkin minä kirjoitan porttini päälle: Malgré l'envie et les envieux.
— No niin, jos itse hyveennekin olisi niin varma kuin sudennahkaturkki, niin voi sekin päivä tulla, jolloin se tarvitsee vuoria. Minä tarjoan teille tuon vuorin, kreivi.
— En rohkene käsittää teidän majesteettinne tarkoitusta.
— Niin kokenut diplomaatti kuin te, ymmärtää kaikki. Yhden miehen tulee olla Ruotsin ensimmäinen, ja te ette ole se mies, kreiviseni. Luopukaa tästä vaatimuksesta, joka helposti voisi tehdä teistä viimeisen miehen, ja minä takaan, että aina tulette olemaan toinen.
— Tarvitsenko vakuuttaa teidän majesteetillenne…
— Että kuningas on ensimmäinen kansalainen vapaassa tasavallassa, tahdotte kai sanoa. Kuinka usein pitää minun pyytää teitä heittämään pois nuo puheenparret, kun puhutte minun kanssani! Siis suoraan puhuen: tahdotteko, sitten kun olette lahjoittanut pois kiiltokruunun, arvottoman kruunun, käyttää vaikutusvaltaanne pannaksenne saman kruunun todellisen kuninkaan päähän? Tahdotteko, oltuanne niin kauan ensimmäinen näyttelijä tässä mieltä ylentävässä paimennäytelmässä, jossa lauma taluttaa paimenta ruusunuorasta, vihdoin antaa esiripun laskeutua ja huutaa pièce est finie!
— Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne, silloin vasta pelkään ma, on näytelmä alkava, ja yleisökin astuu näyttämölle.
— Oh, minä tunnen yleisön, se taputtaa aina käsiään, kun loppu on hyvä ja rakastavat saavat toisensa. Minä muistutan vielä eräästä historiallisesta lauselmasta: "teidän armonne ja meidän armomme eivät mahdu saman katon alle." Tahdotteko hallita, kreiviseni, kuninkaan kanssa ja hänen johdollaan, vai tahdotteko yhä edelleen hallita hänen yläpuolellaan? Tämä kysymys on yhtä ratkaiseva kuin se on suora. Valitkaa!
— Vastaukseni on oleva yhtä suora kuin teidän majesteettinne kysymys. Ylempänä minua on kuningas, ylempänä kuningasta on laki. Minä en voi luopua velvollisuudestani kumpaakaan kohtaan. Jos minua tahdotaan pakottaa siihen, no niin, silloin vetoan korkeammasta oikeudesta korkeimpaan.
Loviisa Ulriika nousi istuimeltaan. Hänen suuret brandenburgilaiset silmänsä, jotka voivat olla lempeydessään niin viehättävät, tuijottivat nyt eteensä vihasta kivettyneinä. — Oletteko tarkoin miettinyt, kreivi Tessin? — kysyi hän.