— Eikä kuitenkaan, — puuttui puheeseen kuningas, joka vain luuli ottavansa osaa puolisonsa ihastukseen, — eikä kuitenkaan pientä Daphnea saada vastaanottamaan ainoatakaan todistusta kuninkaallisesta suosiostamme muistoksi siitä huvista, jota hän on meille verrattomalla tanssillaan tuottanut.
— Mitä? — kysyi kuningatar pilkallisesti, katsahtaen Bertelsköldiin, — onko täällä vielä toinenkin, joka on niin paljon ylempänä kaikkia kuolevaisia, ettei hänellä enää ole mitään toivottavaa tässä maailmassa? Onko se mahdollista ihana paimentyttö? Eikö yhtään kilpailijaa voitettavana! Eikö edes ketään kostettavaa, olkoon se kuka hyvänsä, joka kovaksi onnekseen on sattunut astumaan tenhotulle jalallenne?
Tanssijatar asettui suloiseen asentoon, loi silmänsä maahan ja anoi, että hänen majesteettinsa kuningatar sallisi hänen pyytää jotakin, kenenkään sitä kuulematta. Hän kyllä luultavasti tiesi, tämä pienoinen Morelli, että hänen pyyntönsä olisi pikemmin otettu huomioon eräällä toisella taholla, mutta hän tiesi myöskin, kuka voi parhaiten pitää lupauksensa.
— Olen siis oikein arvannut; — vastasi kuningatar, antaen ympärillä seisoville merkin, että nämä peräytyisivät; — on siis joku Celadon, joka on ollut ihanalle paimentytölleni uskoton?
— Ei, teidän majesteettinne, — sanoi tanssijatar närkästystään hilliten ja posket punaisina, — minua on inhoittavasti loukattu, ja jos minä vielä olen Drottningholmassa, niin olen täällä vain totellakseni heidän majesteettiensa käskyä ja velvollisuutta täyttääkseni.
— Mitä kuulen? — sanoi kuningatar yhä yhtä pilkalliseni. — Kuka hovin kavaljeeri on rohjennut nostaa ylhäiset silmänsä noin mahtavan ja siveän haltiattaren puoleen, muuttumatta silmänräpäyksessä hänen noitasauvansa voimasta kiveksi? Minä oletan, — lisäsi hän ylenkatseellisesti, — ettei yksikään hovin nainen ole rohjennut loukata teitä pukeutumalla lyhyempään hameeseen kuin teidän on.
— Päinvastoin, — vastasi ihana Italian nainen, vaivoin hilliten vimmaansa, — on vika minussa, joka vähäpätöisyydessäni olen rohjennut vaivata teidän majesteettianne ja minä pyydän sentähden alamaisimmasti eroani teatteritanssijain joukosta.
— Ei, Morelli, — jatkoi kuningatar, joka ei ollut kyllin julma kiduttaakseen kauemmin pelättyä kilpailijaa, ja luultavasti katsoi häntä jo tarpeeksi nöyryyttäneensä, — jos tuohon tapaan puhutte, täytyy meidän keksiä hirmuinen kosto sille, joka uhkaa ryöstää meiltä tanssijajoukkomme kevytjalkaisimman kaunistuksen. Puhukaa, armahaiseni. Onko kenties joku rohjennut viheltää teille?
— Teidän majesteettinne, minulle on taputettu käsiä jo siksi paljon, että vihellyspillit eivät rauhaani häiritse. Mutta minulle on julettu nauraa ja se on tuhatta kertaa pahempi.
Kuningatar hymyili. — Nauraa teille! Nauraa noin vakavalle ja kunnioitusta herättävälle olennolle! — Ja samassa hänen majesteettinsa näki hyväksi leyhäyttää viuhkaansa, salatakseen naurua, joka vastustamattomasti pyrki hänen kuninkaallisille huulilleen.