— Etkä ole sittenkään päässyt suomalaisesta itsepäisyydestäsi. Mutta nyt sanon sinulle jotakin. Nimesi on nyt Eerikki Pietarinpoika, ja sama nimi on sadalla muulla talonpojalla. Mutta sinä osaat latinaa, sinä olet lukiolainen, aiot syksyllä ylioppilaaksi, ja sitten saattaa sinusta tulla pappi tahi arkkiaatteri sinustakin, kuka sen tietää. Sentähden ajattelen, että tekisit niinkuin muutkin ja ottaisit paremman nimen, kreikkalaisen tai latinalaisen.
— Niinkö arvelet?
— Tietysti. En tarkoita semmoista naurettavaa nimeä, jonka otti eräs Långhundran kihlakunnasta kotoisin oleva ylioppilas, joka tahtoi olla oikein hieno herra ja nimitti itsensä Långhundrianderiksi, niin että toiset ylioppilaat sitten paransivat sen Långhundundrianderiksi. Enkä semmoistakaan kuin Wieselin suku, joka oli kotoisin Almesåsista ja nimitti itsensä ensin Almesåsiuseksi, mutta kun tämä kävi kovin soosiseksi, ottivat he nimen Almosius, kunnes häpesivät mokomaa kerjäläisen nimeä[3] ja kutsuivat itsensä Wieseliksi, joka ei ole sievä sekään. Mutta semmoinen nimi pitäisi sinun ottaa kuin esim. meillä on. Kantaisämme oli talonpoika nimeltä Jöns Linnegård ja hänellä oli kolme poikaa, jotka kaikki olivat oppineita miehiä ja ottivat nimensä siitä isosta Stenbrohultissa olevasta lehmuksesta. Yksi nimitti itsensä Tilianderiksi Tilia europaean mukaan; toinen kutsui itsensä Lindeliuseksi[4] joka ei ole ruma nimi sekään…
— Eriikka Lindelia on minusta kauniimpi kuin mikään muu nimi, — keskeytti hänet nuorukainen, ja hänen kasvoilleen lennähti heleä puna, ikäänkuin hän olisi ilmaissut suurimman salaisuutensa.
— Niinkö on? — jatkoi tyttö, päätänsä keikauttaen, mutta ei näyttänyt ollenkaan loukkaantuneelta. — No niin, kolmas otti nimekseen Linnaeus, ja nimi lienee kymmenen muun veroinen. Eikö niiden ole tapana siellä Suomessakin ottaa uusia nimiä?
— Kaikki, jotka rupeavat papiksi tai muuten herrasmiehiksi, muuttavat nimensä, — vastasi nuorukainen. — Olen kuullut sanottavan, että erään tilan nimi on Pakkanen, joka on ruotsiksi frost, ja siitä juontavat Frosterukset nimensä. Calamniukset polveutuvat eräästä kalastajasta eli kalamiehestä; Porthaneilla on nimensä Viipurin kaupungin portista, Cygnaeusten kantaisän nimi oli Svan (Joutsen), Laguksen suku on kreikankieleen kääntänyt kantaisänsä nimen Hare (Jänis), ja lukemattomat muut ovat tehneet samalla tavalla, latinalaiset liittämällä us- ja kreikkalaiset ander päätteen.
— Niinpä niin! Etsi siis sinäkin itsellesi nimi, joka joltakin kuuluu.
Miltä kuuluu sinusta Munsalius? Tahi Munsander?
2. LINNÉ JA HÄNEN OPPILAANSA.
— Munsalius! Munsander! — toisteli nuorukainen. — Paljon kiitoksia. Jos sanot sitä kunniallisen nimeni jalostamiseksi, niin kasvakoon se ennemmin itsekseen metsässä.
— Myönnän, — jatkoi nuori tyttö nauraen ja sitoi erään persialaisen ruusun vartta lujemmalle tukeen kiinni, — myönnän kyllä, että noissa nimissä on enemmän suuta[5] kuin mitä antelias luonto on sinulle suonut. Mutta miksi sanotaan Munsalaa teidän Suomen rengonkielellänne?