23. KOHTAUS PUUTARHASSA.
Larssonin ison pihan takana, joka melkein aina oli täynnä talonpoikia, hevosia ja kuormia, oli vähäinen puutarha, niin kaunis ja hyvästi hoidettu, että se oli ainaisena ilon aiheena kaikille kukkia rakastaville. Tämä puutarha oli kokonaan Ester Larssonin laittama, ja juuri täällä oli hänen tapansa levähtää talouden ja äreän isänsä hoidon aiheuttamain huolien lomassa. Jokainen lava oli niin tasainen, jokainen polku niin hyvin puhdistettu, että oli riemu niitä katsella. Kolme osaa eli sarkaa oli omistettu hyödyllisiä kasveja niinkuin sipulia, dilliä, persiljaa, meiramia, porkkanoita, punajuuria, retiisejä ja monenlaisia hernepenkkejä varten; neljäs oli yksinomaan niin harvinaisten ja kauniiden kukkien hallussa, ettei kenelläkään muulla kuin rikkaalla Larssonilla ollut varaa tuotattaa sellaisia Tukholman puutarhureilta. Sarkain välissä oli sievästi sannoitetut polut; näiden reunoilla oli ruusupensaita, sireenejä ja houkuttelevia karviaismarjapensaita. Puille ei ollut paljon tilaa, mutta ne, mitä siellä oli, olivat sitä kauniimmat. Täällä näki muutamia Pohjanmaalla harvinaisia vaahteroita, lehmuksia ja jalavia parin puolikasvuisen kuusen rinnalla, jotka olivat Esterin erinomaisia lemmikkejä. Olipa vielä pari omena- ja kirsikkapuutakin, jotka ahnaasti koettivat ahmia lyhyen kesän lämpöä ja kukkivat joka kevät, mutta tekivät vain lämpiminä kesinä pieniä, jokseenkin happamia, mutta yhtäkaikki suuresti ihailtuja hedelmiä.
Puutarhan perällä oli uhkea humalatarha ja siinä vähäinen huvihuone — eli leikkitupa, joksi sitä tavallisesti sanottiin — niin pieni ja siro, että sitä paremmin olisi sopinut nimittää sieväksi nukkekaapiksi. Täällä oli kesällä Esterin harppu, ja täällä oli vanhan isänkin tapana istua jokin hetkinen kuuntelemassa kaunista soittoa, joka aina oli hänen sydämensä sulattanut. Mutta Larsson ei tiennyt, minkätähden Daavidin harppu oli käynyt hänen tyttärelleen yhä rakkaammaksi: sentähden, että niin monet nuoruuden muistot yhä vielä asuivat sen kielissä ja herättivät aikoja sitten karkoitettuja ajatuksia aina uuteen eloon. Hänelle oli harpunsoittoa opettanut eräs, jota hän ei voinut unohtaa, ja kun itätuuli humahteli nuorten kuusten oksissa — kun ilmanhenki huvimajan ikkunan läpi lehahtaen hiljaa kosketti harpun kieliä — silloin ajatteli Ester usein: — se on hänen näkymätön kätensä, joka kieliä koskettelee — se on minun ystävä-vainajani henki! Sillä hän, joka oli minun, on kuollut, ja se, jolla vielä on sama nimi ja samat kasvonpiirteet kaukana sinisen meren takana, hän on toinen, hän on vieras, jota on tunne!
Nyt oli Ester taas pujahtanut tähän viheriään puutarhaansa ja tähän somaan huvimajaansa, paetakseen isänsä hänelle tyrkyttämää miestä. Hän tarvitsi yksinäisyyttä, hän halusi kyyneleitä. Ah, nuo yksinäiset kyynelet ovat kuin iltakaste, joka huuhtoo päivän pölyn kasveilta ja pesee puhtaaksi niiden vihreyden.
Heinäkuun aurinko paahtoi lämpimästi. Yöllä oli satanut, ja huurua nousi kosteilta käytäviltä. Kaikki kasvit joivat valoa ja imivät lämpöä.
Suuret surut olivat opettaneet Ester Larssonin taivuttamaan jäykän sydämensä nöyryyteen kaikkien sydänten tutkijan edessä. Mutta tänään hänen mielensä oli niin raskas, hänen ajatuksensa niin sekavat. Hän ei voinut rukoilla, ei tyytyä, ei unohtaa. Koko hänen sielunsa oli kapinassa. Kuolleet olivat nousseet ylös; menneisyys oli noussut haudastaan. Hän oli kärsinyt, hän oli taistellut, temmatakseen tuon miehen muiston juurineen sydämensä yrttitarhasta — ja juuri silloin, kun hän luuli siinä onnistuneensa, seisoi tämä mies taas hänen edessään, kutsui häntä taas omakseen — ja poissa oli Esterin rauha. Taas tunsi Ester hänen läsnäolonsa kuusten huminassa ja harpunkielillä; mutta tämä ei ollut enää vainajan läsnäoloa, se oli elävän miehen, ja tuntui kuin ukkosena ilmassa hänen ympärillään.
Hän olisi mielellään antanut kaikki, mitä hänellä oli, saadakseen rauhassa itkeä, mutta hän ei voinut itkeä. Mustat pilvet eivät antaneetkaan siunattua sadetta. Hän tarttui harpun kieliin, hän veisasi saman Daavidin psalmin, joka aina oli asettanut hänen sielunsa levottomat laineet, mutta ne kuohuivat yhä yli äyräittensä, ja kielien ääni oli nyt katkera ja kova eikä vieno kuin ennen.
— Herra, — huokasi hän, — koska minä tahdoin vaieta, nääntyi minun sieluni.
— Ja minkätähden sinä vaikenit? — sanoi samassa tuttu ääni hänen vieressään, ja huvimajan ovella seisoi roteva, pitkään matkaviittaan puettu mies.
— Minkätähden sinä vaikenit? — toisti Bertelsköld, Esterin tuijottaessa häneen posket kalman kalpeina. — Johan sen tiedät: Tästä hetkestä alkaen olet sinä minun maailman edessä, niinkuin Jumalankin edessä, eikä ole kukaan meitä erottava.