— Mitä, onko se mahdollista? Sitä en ole koskaan tiennyt, — vastasi kuningas hyvin vakavana.
— Arvasinhan sen, — sanoi Joonas päätänsä nyökäyttäen. — Ja parasta on, että armollinen majesteetti saa tietää sen aikanaan, ennenkuin ne peijaavat häneltä kruunun. Minusta se on hävytöntä.
— Niin minustakin, — vastasi kuningas. — Mutta mitä pitää minun mielestäsi tehdä tuollaisille ihmisille? Enhän voi hirttää koko valtiopäiviä.
— Ei, — arveli Joonas katsahtaen varovaisesti ympärilleen. —
Armollisen majesteetin tulisi ottaa niiltä valta pois.
— Millä tavoin?
— Sitä minä en tohdi ymmärtää. Armollinen majesteetti on viisaampi kuin on olevinaankaan; kyllähän hän sen parhaiten ymmärtää. Sanon vain niinkuin entinen pelimanni.
— Miten entinen pelimanni sanoi?
— Hän sanoi: peli kaikki, kun sormet on poikki.
Pikainen, tutkiva salama välähti noista kiiltävistä, suurista sinisistä silmistä ja iski rohkeaan puhujaan. Kenties arveli kuningas Kustaa, että tämä talonpoika, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan ei ollut älyä vailla, oli myssyjen lähettämä vakooja. Mutta hän malttoi mielensä ja sanoi entisellä armollisella äänellään: — Minä olen kuullut toisen sananlaskun: hätätilassa tanssitaan puujalallakin. Kiitos kuitenkin hyvästä tarkoituksestasi. Haluatko muutoin jotakin omasta puolestasi?
— Kiitos kysymästä. En mitään muuta, kuin että armollinen majesteetti ajaa Hallbergin pellolle, sillä niin minä olen tehnyt. Toissapäivänä hän juoksi myssyjen asioita ja nyt hän seisoo tuolla ulkona ja tahtoo kumartelemalla päästä sisään.