— Hyvä, hyvä, olen pitävä sinua mielessäni!
Puheillaolo oli loppunut, ja Joonas astui ulos. Suurimmaksi kummastuksekseen hän näki, että se, joka hänen jälkeensä pääsi kuninkaan puheille oli juuri — Hallberg.
11. PAUL BERTELSKÖLDIN KOTIINTULO.
Vallan samaan aikaan, kuin puolueet Tukholmassa kiivaimmin ampuivat toisiaan kultaisilla luodeilla, oli se kerrassaan odottamaton tapaus, josta puhutaan tämän kertomuksen alussa, synnyttänyt sanomatonta häiriötä Bertelsköldin kreivillisessä perheessä sen omistamalla Falkbyn tilalla Itä-Göötanmaalla. Muistamme, että perheen päämies sai kauhean tiedon puolisonsa paosta samalla hetkellä kuin hänen nuorin poikansa Eerikki Ljungin seurassa saapui kotiin.
Jaloon, mutta heikkoluontoiseen mieheen teki tämä uutinen sellaisen vaikutuksen kuin olisi maa vaipunut hänen jalkainsa alla ja kuin hänet olisi perheonnen kodista äkkiä heitetty autioon erämaahan. Hänen ensimmäinen epätoivonsa ilmaus kääntyi vanhinta poikaa Bernhardia vastaan, joka tietämättä, mitä oli tapahtunut, lisäsi hänen suruansa puhuen kylmän ivallisesti hänelle Paulin erottamisesta yliopistosta.
— Kelvoton poika, — sanoi onneton kreivi, — sinä olet särkenyt isäsi sydämen; olet karkoittanut hänen talostaan maailman jaloimman naisen!
Tässä syytöksessä oli jotakin, joka sai — vastoin tavallisuutta — kopean nuoren miehenkin posket kalpenemaan. Hän otti äänetönnä kirjeen, jonka hänen isänsä hänelle antoi ja joka sisälsi selityksen hänen äitipuolensa päätökseen.
Kreivi Bernhard luki, ja hänen poskensa kävivät yhä kalpeammiksi. Tätä hän ei ollut odottanut. Hän oli arvostellut äitipuoltansa tavallisten ihmisten kannalta älykkääksi, mutta kunnianhimoiseksi naiseksi, jonka julkean vaatimuksen yhdenvertaisuudesta hänen kanssaan hän tahtoi tehdä tyhjäksi ja rangaista häntä ei ainoastaan itsensä, vaan myös isänsä ja sisarensa vuoksi, jotka saivat maailman silmissä kärsiä tästä epäsäätyisestä avioliitosta. Jos hänen isänsä heikkoudessaan oli joutunut tämän kunnianhimoisen porvaristytön pauloihin, niin oli hänen, vanhimman pojan ja perillisen, velvollisuus ylläpitää perheen kunniaa. Ja vaikkei hän enää voinutkaan saada tehtyä tekemättömäksi, niin tahtoi hän ainakin tehdä sen vaarattomaksi antamalla äitipuolen tuntea oman riippuvaisuutensa ja hänen etevämmyytensä — pakottamalla hänet suvaitun henkilön nöyrään asemaan, jota korkeammalle kreivittären ei huolinut pyrkiäkään. Että hänen äitipuolensa niin kauan kuin mahdollista koettaisi säilyttää vertaisen asemaansa, siitä oli kreivi Bernhard ollut varma; mutta että hän vaatisi kaikki tai ei mitään, ja että hän mieluummin kuin nöyrtymällä ostaisi itselleen arvonimen, noin rohkean päätöksen tehden katkaisisi sen solmun, jota ei muuten voinut avata, se ei ikinä ollut hänen mieleensä johtunut. Liian myöhään hän nyt huomasi erehtyneensä tämän jalon naisen suhteen, joka oli yhtä ylpeä kuin hän, mutta häntä ylevämpi, ja katumuksen tai oikeastaan hämmästyksen tunne valtasi hetkeksi hänen mielensä. — Minun olisi pitänyt toimia varovammin, — ajatteli hän itsekseen. — Jos tämä tapaus tulee tunnetuksi, seuraa siitä häväistys; karanneesta tehdään kohta hurskas marttyyri, perheemme kunnia joutuu vaaraan, itse voin sen johdosta joutua ikävyyksiin, eikä ole hauskaa tällaisen riidan jälkeen tavata tuota rajupäätä Paulia. Sanalla sanoen, nyt ovat hyvät neuvot tarpeen; pitää käyttää kaikki keinot tämän tyhmyyden salaamiseksi.
Pian oli kreivi Bernhard tehnyt päätöksensä. — Rauhoittukaa, isäni! — sanoi hän kunnioittavalla, melkein hellällä, äänellä. — Tämä kaikki on tapahtunut valitettavasta väärinkäsityksestä, jonka kohta toivon saavamme korjatuksi. Tämä rikkouma ei ole parantumaton, kunhan vain voimme antaa sille lempeämmän sävyn. Sallitteko minun toimia sijastanne?
— Tee niinkuin tahdot, — sanoi sortunut isä. — Älä vain ryhdy mihinkään, joka voi häväistä äitiäsi, sillä hänen kunniansa on meidän!