— Gratias, sennor, tulette olemaan minuun tyytyväinen, — vastasi kamaripalvelija viekkaasti silmää iskien.
Falkbyssä oli vielä toinenkin, joka kulutti koko päivän tiedusteluihin, ja se oli Vera. Häntä ei millään tavalla voitu saada uskomaan, että hänen äitinsä oli matkustanut hänen luotaan jäähyväisiä sanomatta. Hän aloitti tutkimalla tarkkaan koko talon, ullakolta kellariin, suuresta saksanpähkinäpuisesta vaatekaapista aina oman nukkekaappinsa laatikoihin asti. Kun hän ei mitään löytänyt, toimitti hän tarkastuksen puutarhassa ja kasvihuoneissa siinä salaisessa toivossa, että tapaisi äitinsä jonkin pensaan tai kukka-astian taakse kätkeytyneenä. Puutarhasta hän meni puistoon, sieltä Bergflyktin luo, sieltä työmiesten majoille ja hovin alustalaisten luo, alinomaa kysellen, eikö kukaan ollut nähnyt hänen äitiänsä, joka oli häneltä varastettu. Ja kun ei kukaan kyennyt vastaamaan tähän eriskummaiseen kysymykseen, selitti Vera, että hän aikoi kulkea "niin kauas kuin tietä riitti", kunnes viimein nälkä paremmin kuin hänen hoitajattarensa Beata sai hänet palaamaan kotiin.
Ellei kreivi Bernhard niin suuresti olisi halveksinut niitä kuolevaisia, jotka eivät vapaasukuisina maailmaan synny, olisi hänellä ollut syytä kuulostaa kaikkia niitä kuiskeita, jotka Veran lapsellisista tiedusteluista vain yltyivät. Falkbyn palvelusväki uskoi, niinkuin hän itse aivan oikein oli huomauttanut, vain puoleksi tuota kummallista Pyrmontin ja Norrköpingin matkaa, josta näihin saakka ei kukaan ollut sanaakaan tietänyt; ja mitä heidän oli ajatteleminen, kun nuorin neiti, kreivittären hellikko ja lempilapsi, tiesi siitä vielä vähemmän kuin he? Ennenkuin päivä oli lopussa, oli huhu kreivittären äkillisestä katoamisesta, liioiteltuna ja senkin seitsemällä tavalla selitettynä levinnyt Falkbystä koko ympärillä olevalle laajalle hovintilalle.
Mutta nyt olivat mielipiteet kreivittärestä hyvin erilaiset. Hänen suuri, kaikkia kohtaan osoittamansa hyväntekeväisyys ja hänen arvokas käytöksensä oli hankkinut hänelle monta harrasta ystävää, jotavastoin toiset eivät olleet unohtaneet niitä huhuja, jotka olivat liikkeessä hänen suomalaisesta noituudestansa. — Hän oli taivaan enkeli, ja sentähden hän ei saanut elää! — huudahtivat muutamat. — Hän oli noita-akka, hornasta kotoisin, ja hänen aikansa oli loppunut, — arvelivat toiset.
Sillä se huhu tuli kohta yleiseksi, ettei kreivitär enää ollut elävien ilmoilla ja että hän viime yönä äkkiä oli kadonnut, ei tiedetty minne; ja kun jotkut otaksuivat hänen heittäytyneen järveen, uskalsivat toiset lausua arveluita väkivaltaisesta kuolemasta — kenen käden kautta, sitä varoi jokainen ääneensä sanomasta, mutta kullakin oli omat ajatuksensa. Sanalla sanoen, koko tienoo joutui yleisen hämmästyksen valtaan. Sillä olihan kreivitär kuitenkin ollut hyvä äiti kaikille alustalaisilleen, eikä edes noitakaan, joka oli niin hyvä ja herttainen, voinut kadota maailmasta niin pian ja niin salamyhkäisesti, kaipuuta ja katkeruutta herättämättä.
Kaikesta tästä mitään aavistamatta lähti Paul illalla käyskentelemään ystävänsä Eerikki Ljungin seurassa, näyttääksensä tälle linnan ihania ympäristöjä ja nähdäksensä itse taas ne paikat, jotka olivat olleet hänelle rakkaita aina lapsuuden ajoilta. He kulkivat puiston kautta järvelle ja sieltä niittyjen poikki pienelle kirkolle ja kirkonkylään, jotka olivat ihanassa laaksossa sen kukkulan juurella, jonka huipulla kreivin linna loisti kaikessa komeudessaan. Ilta oli lauhkea ja kirkas, maisema lepäsi vaalean vihantana kesän ensi kukoistuksessa. Molemmat vaeltajat olivat ihastuksissaan; Paul unohti surunsa iloiten nähdessänsä niitä kauniita viljelyksiä ja uudisrakennuksia, joilla hänen sukutilaansa oli kaunistettu näinä viimeisinä vuosina, ja hänen kasvitieteeseen innostuneessa ystävässään herätti seudun runsasaarteinen kasvisto iloa, joka voitti kaikki sen muut ihanuudet.
— Tule, — sanoi Paul, — lähtien kirkolle päin, — nyt on lauantai-ilta, ja silloin on kylän poikien tapana olla pallosilla kirkonmäellä.
Kohta seisoivat he kirkon läheisyydessä laakson rinteellä, jossa oli nuorison tavallinen leikkipaikka; mutta leikkivien sijasta olikin siellä nyt kahteen- tai kolmeenkymmeneen nouseva parvi kylän asukkaita, jotka tavallista aikaisemmin olivat jättäneet työnsä. He näyttivät haastelevan jostakin tärkeästä asiasta; huolten pilvi varjosti useimpain kasvoja, ja jotkut naisista vuodattivat kyyneleitä.
— Nuo hyvät ihmiset, — sanoi Paul ystävällensä, — heillä on varmaankin mielessään jotakin, joka saattaa heidät levottomiksi. Tule, kysykäämme heiltä syytä heidän huoliinsa; ehkä voimme antaa heille hyvän neuvon.
Paul Bertelsköld oli, samoin kuin hänen sisarensa Vera, ollut hovin alustalaisten erityisessä suosiossa. He olivat jo äitinsä takia rahvasta lähempänä kuin heidän ylhäisaateliset sisaruksensa, ja olivat pienestä pitäen oppineet antamaan ihmisarvon matalain majojenkin asukkaille. Paul oli usein ottanut osaa kylän poikien leikkeihin; kaikki hänet tunsivat, kaikilla oli tapana sydämellisesti vastata hänen ystävälliseen tervehdykseensä, ja nyt, kun hän palasi niin pitkän poissaolon jälkeen — nyt vaikenivat yht'äkkiä kaikki hänet nähdessään; ei kukaan tervehtinyt häntä, ei kukaan toivottanut häntä tervetulleeksi, kaikki olivat hämillään, ja jokainen, joka vain voi, hiipi hiljaisuudessa tiehensä.