— Mitä nyt, Pekka, — sanoi Paul nuorelle rengille, joka oli hänen entisiä leikkitovereitaan, ja joka vastahakoisesti tarttui siniseen lakkiinsa, — oletko tullut sokeaksi tyttöjä töllistellessäsi, kun et enää tunne minua, vaikka viimeksi tavatessamme löimme kiekkoa tienristeyksessä?
Renki kyhni tukkaansa ja pyörähti selin, mitään vastaamatta.
— Ja sinä, Martinpoika, — jatkoi Paul, kääntyen päin rotevaan talonpoikaan, joka muinoin oli ollut hovissa työvoutina, — kuinka on laitasi, ukkoseni? Vieläkö vanha ruunasi elää, se, joka heitti minut mäkeen, kun tahdoin taitoani näyttää, ja joka aina potkaisi, kun kutkutteli sitä kaulaan.
— Kiitän kysymästä, — vastasi talonpoika silmät selällään, — meille ei ole mitään pahaa tapahtunut.
Sanassa meille oli äänenpaino, joka vaikutti, että Paul taas kysyi:
— Mistä syystä seisotte täällä jurottaen, ikäänkuin vihollinen olisi maassa. Mistä tärkeästä asiasta te nyt tänä iltana neuvottelette?
— Mistäpä me neuvoteltaisiin? — oli vastaus. — Kun suuret herrat ratsastavat, väistyy talonpoika tiepuoleen.
— Jos minä olisin talonpoika, ratsastaisin minäkin, — laski nuorukainen leikkiään. — Ja te Risa-muori, joka valmistatte koko kylän parhaat juustot, oletteko unohtanut, että minä olin parhaita ostajianne?
— Jumala varjelkoon nuorta armollista herraa kaikesta pahasta näinä pahoina aikoina! — vastasi ämmä ja niiasi aina maahan asti, kyynelten vieriessä pitkin hänen kuihtuneita poskiansa.
— Oletteko niin pahoilla mielin siitä, että näette minut jälleen vai onko Martinpojan koira hoklinut kaiken viilipiimänne?