— Rakas Paul, täytyneehän sinun myöntää, että minä olen mitä ihmeteltävimmän kärsivällisesti kuunnellut järjetöntä puhettasi. Tule nyt järkiisi ja sano minulle taivaan nimessä: mitä minä voin enää muuta vastata? Madame on matkustanut, meidän tietääksemme, astuakseen laivaan siellä ja siellä, ja nyt sinä vaadit, että minun pitäisi olla näkijä, tietäjä, Svedenborg, jonka tulee kertoa sinulle, missä hän tällä hetkellä katsoo hyväksi oleskella. Myönnä, ystäväni, että se on naurettavaa.
Paul oli vaiti. Eihän hänellä ollut mitään todistuksia. Hänhän joutuisi naurunalaiseksi, jos kävisi kertomaan veljelleen niistä kulkupuheista, joihin perusti epäluulonsa.
Mutta kreivi Bernhard luuli liian varhain päässeensä voitolle ja pilasi asemansa. — Tahdon osoittaa suurempaa suvaitsevaisuutta kuin olet ansainnutkaan, — sanoi hän. Lähetän Josén jo tänä iltana Norrköpingiin hankkimaan tarkkoja tietoja madamen lähdöstä, ja huomenna ennen päivällistä tulee hänen olla jo kotona. Oletko siihen tyytyväinen?
— José? — huudahti Paul, ja kaikki hänen synkät epäluulonsa virisivät eloon. — José, sanot sinä? Nyt minä käsitän sinut. Tässä on siis kuitenkin jotakin, jota tahdot salata, ja saadaksesi minut harhaan sinä tahdot saada minut uskomaan roistoa, joka on sinun kuuliaisin juhtasi ja valmis mihin tahansa. Nimessä taivaan, jota huudat todistajaksesi, Bernhard, nyt rupean uskomaan, että sinä olet suurin roisto, mitä maa pinnallansa kantaa! Mutta minua et petä. Vannon, — en kurjien jumaliesi nimessä, vaan kautta kunniani ja aateliskilpeni, joka on omasi vertainen — että jos et heti tässä tuokiossa puhu minulle totta, niin matkustan itse Norrköpingiin, ennenkuin aurinko on laskenut, ja voi sinua, jos saan sinut valheesta kiinni. Sillä jos vähimmälläkään sanalla olet uskaltanut loukata äitini henkeä tai kunniaa tai onnea, niin ei se, että olet isäni poika eikä mikään muukaan maailmassa ole suojeleva sinua, ja minä olen vaativa sinut siitä tilille, vaikka se maksaisi sinun, minun ja kaikkien meidän elämämme ja onnemme. Tahdotko nyt vastata minulle?
Palava öljy oli läikähtänyt yli laitojensa. Paulin mustat silmät säkenöivät, hän tarttui veljeänsä käteen — hän oli kaunis ja kauhistava sillä hetkellä.
Mutta ennenkuin kreivi Bernhard ehti keksiä uuden kelvollisen tekosyyn, väistääksensä tuota raivoavaa, hurjapäistä varsaa, joksi hän olisi häntä nimittänyt, jos olisi ehtinyt, kuului ulkoa portailta ihmisten hälinää, ja huoneeseen syöksyi espanjalainen kamaripalvelija José, verissään, rikkirevityin vaattein, hurjasti tuijottavin silmin ja laihat, ruskeat kasvot säikähdyksestä väännyksissä, samalla kun hänen pitkä, musta tukkansa hurjassa epäjärjestyksessä liehui hänen otsallaan.
— Pelastakaa minut! Pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä, pelastakaa minut, sennor! — änkytti hän ja syleili suurimmassa tuskassa herransa polvia.
Syy tähän kohtaukseen selvisi pian, sillä avonaisessa ovessa näkyi kiljuva, riehuva ja meluava väkijoukko, joka pysähtyi huomatessaan molemmat kreivit ja jäi seisomaan kynnyksen taa, uskaltamatta tunkeutua sisään. Paul ymmärsi kohta heidän tarkoituksensa. Uutinen kreivittären katoamisesta oli aluksi herättänyt vain äänetöntä hämmästystä hovin alustalaisissa. Päivän kuluessa olivat sitten huhut, toinen toistaan liioitellummat, muuttaneet hämmästyksen kuohuvaksi kiihkoksi, joka oli saanut uutta sytykettä Paulin käynnistä kylässä ja vihdoin viimein vimmannut nuo muuten rauhalliset itägööttalaiset täyteen raivoon. Suusta suuhun lensi kertomus rakastetun kreivittären surkeasta kuolemasta, ja luullun ilkityön aiheuttamat epäluulot kääntyivät heti kohta vastatulleeseen Espanjan mustalaiseen, joksi rahvas häntä nimitti ja jonka ruskeat, oudot kasvot ja eriskummaiset silmät jo heti ensi näkemässä olivat herättäneet kammoa, inhoa, ehkä kateuttakin. Kaikki olisi luultavasti kumminkin jäänyt paljaisiin uhkauksiin, jollei José, noita epäluuloja aavistamatta, olisi näyttäytynyt kylässä, jossa kiukustunut rahvas heti paikalla hänet ympäröi ja alkoi häntä pahoin pidellä.
17. VANHA TARINA KAHDESTA VELJESTÄ.
— Hävyttömät moukat, mitä he tahtovat? Kuinka he ovat uskaltaneet tehdä väkivaltaa kamaripalvelijalleni? — kysyi kreivi Bernhard, koneentapaisesti ottaen esille pari ladattua pistoolia, joita hän Espanjassa oli tottunut aina pitämään povellaan.