— Siinä ovat maantien kivet, jotka puhuvat, kun sinä olet vaiti, — kuiskasi Paul surusta ja vihasta vapisevalla äänellä. — He eivät voi käsittää, että ihminen katoaa ilman syytä, ja he kai arvelevat, että Josélla on ollut osansa siinä.
— Siis sinun liittolaisiasi! — virkkoi Bernhard kylmästi. — Mene tiehesi, José! Ei kukaan rohkene sinua enää loukata, ja ennenkuin lähden Tukholmaan, aion rangaista noita uppiniskaisia lurjuksia niin, että tuntuu. Söderlund, — ja hän kutsui kelloa soittaen isänsä vanhan uskollisen palvelijan saapuville, — sulje ovet ja sano tallirengeille, että he ruoskilla ajavat tuon häpeämättömän roistoväen takaisin kylään!
— Sitä ennen on sinun näytettävä toteen, että he ovat väärässä, — keskeytti Paul hänet uhkaavasti.
— Mainiota! Minun pitäisi siis hieroa sovintoa talonpoikien kanssa! Ja mistä, jos saan kysyä? Tiedätkö, ystäväni, että alan saada yhtä huonon ajatuksen ymmärryksestäsi kuin muista viehättävistä ominaisuuksistasi. Mutta eihän minun pitäisi kummastella myötätuntoisuuttasi roskaväkeä kohtaan. Sehän on luonnollista: olet vain tullut sukuusi.
Tuskin hän oli saanut tämän sanoneeksi, kun Paul puristi niin rajusti hänen vasenta kättänsä, että kolme sormea nyrjähti sijoiltaan ja veri tunkeutui esille kynsien alta. — Olen sanonut, että sinun tulee vastata pienimmästäkin häväistyksestä äitiäni kohtaan! — sanoi nuorukainen hammasta purren.
Onneksi he olivat kahden salissa, sillä se verisen vihan ilme, joka yht'äkkiä leimahti kreivi Bernhardin ylpeissä ja tylyissä kasvoissa, oli niin hirmuinen, että Paul itsekin väistyi ja heitti irti sijoiltaan menneen käden. Vihan leimahdusta kesti vain sekunnin verran, mutta sekin jo riitti valaisemaan sitä pohjatonta kuilua, joka tästä hetkestä alkaen ainaiseksi olisi erottava veljekset toisistaan.
— Mieletön poika! — huudahti kreivi Bernhard, joka nyt tarvitsi kaiken kuuluisan taitonsa voittaakseen vihansa raivon ja ruumiillisen kipunsa. — Vielä minulla on oikea käteni tallella kurittamaan sinua vasemmankin puolesta, ja jollen minä onnettomuudekseni olisi pakotettu sanomaan kurjaa sukupattoa veljekseni, ei minua mikään pidättäisi vastaamasta sinun kädenpuristukseesi niin, kuin jokainen aatelismies tekisi minun sijassani. Mutta täksi kertaa voi jo olla siinä tarpeeksi, että saat tietää, minkätähden sinä hullun tavoin olet rynnännyt ulos huutamaan omaa häpeätäsi. Se olkoon minun kostoni ja sinun rangaistuksesi.
— Enhän ole puoleen tuntiin tahtonut muuta kuin saada kuulla totuuden valheellisilta huuliltasi, — vastasi Paul yhtä ylpeästi, — ja sinä olisit voinut säästää itsesi minun kädenpuristukseltani, jos olisit suostunut pyyntööni. Sano pahinta, mitä tiedät, herjaa minua niin paljon kuin tahdot, mutta älä vain herjaa äitiäni, ja puhu totta. Mistään häpeällisestä teosta et ikinä voi minua moittia.
— Arvostele itse, — sanoi kreivi Bernhard ja heittäytyi olkapäitänsä kohauttaen lähimpään nojatuoliin. — Suvaitsetko istua, sillä sinun hyväilysi ovat sitä laatua, että ne uuvuttavat.
Paul istahti hänen viereensä. Ainoastaan jalan pituus erotti heidät toisistaan, ja kuitenkin oli matka heidän välillään muutamien minuuttien kuluessa kasvanut moneksi penikulmaksi.