— Niin, — alkoi kreivi Bernhard, — olkaamme nyt, vaihteen vuoksi, suoria ja vilpittömiä toisiamme kohtaan. Enkähän oikeastaan tiedä, mitä varten näihinkään saakka olen vaivautunut säästämään sinun hienotunteisuuttasi, koska luonto näyttää niin emintimän tavoin antaneen sinulle tätä kykyä. Mutta emintimästä puheen ollen muistanet ehkä, että äitisi oli kerran kamaripiikana Falkbyssä, jossa hän sai turvapaikan muutamain pienten Tukholman-seikkailujen perästä, joista ei maksa vaivaa kertoa.
— Sinä unohdat sopimuksemme! — huudahti Paul uhkaavasti. — Aloitat valheella ja jatkat solvauksilla.
— Pyydän päästäkseni kaikista enemmistä hyväilyistä, herraseni. Mutta paina puuta, minä pyydän, ja palatkaamme asiaan. Niinkuin tietänet, oli isäni niin heikko, että kahdenkolmatta vuoden vanhana rakastui erääseen halpasäätyiseen tyttöön — en muista nyt tällä hetkellä hänen nimeänsä — ja tämä hauska suhde keskeytyi, kun hän meni naimisiin äitini kanssa. Pahaksi onneksi ei hänen kauan suotu elää puolisonsa kanssa, joka oli kaikin puolin hänen arvoisensa; kreivitär kuoli ja jätti jälkeensä kaksi lasta, sisareni ja minut. Joku aika sen jälkeen seurasi isäni kuningas-vainajata tämän matkalla Suomessa, ja tuolla mainitulla tytöllä — on tosiaankin kiusallista, että olen unohtanut hänen nimensä; oliko se nyt Österlund tai Äppelros, mutta se nyt on oikeastaan yhdentekevää—- oli miten oli, hänellä oli vähän omaisuutta, voista ja talista, sulatettua, ja kun isäni sattui taittamaan jalkansa, oivalsi tämä älykäs, jo hieman elähtänyt neito, että hyvää tilaisuutta ei saisi jättää käyttämättä. Hän pani palsamia isäni hellälle jalalle, isäni taas hänen hellälle sydämelleen. Sanalla sanoen: hän saavutti tarkoituksensa ja tuli kreivittäreksi.
— Kurja herjaaja!…
— Ei, Herran tähden, ei mitään kohteliaisuuksia. Minä olin siihen aikaan ainoastaan kuuden vuoden ja sisareni neljän vuoden vanha, mutta me olimme kuitenkin siksi vanhat, että tunsimme itsemme onnettomiksi tästä avioliitosta, joka teki isämme naurunalaiseksi. Mahdollisesti oli meidän ja äitipuolemme väli hieman viileä; sydämelliseksi se ei koskaan tullut. Mutta kaikkeen tottuu ja me totuimme vihdoin siihen kunniaan, että saimme lukea pappeja, talonpoikia ja kauppiaita, lyhyesti sanoen, koko joukon halpasukuisia moukkia läheisimmiksi sukulaisiksemme. Nuori kreivitär lahjoitti isällemme kaksi lasta — mielilapsia niinkuin mekin — ja näytti siltä kuin välimme tulisi hyvinkin ystävälliseksi. Sillä välin minä matkustin ulkomaille, sisareni joutui naimisiin, ja isämme, joka on erittäin myöntyväinen mies…
— Sinä parjaat isäämmekin!
— Hiukan kärsivällisyyttä, jos saan pyytää. Isämme, joka on myöntyväinen mies perheellisissä asioissaan, tottui vähitellen poissaolomme aikana antamaan urhoollisen äitipuolemme hallita ja vallita Falkbyssä niinkuin itse tahtoi. Eräänä päivänä minä tulen takaisin ja näen joukon typeriä, epäaistikkaita laitoksia, jotka maistuvat puolittain kanakopilta, puolittain markkinakojulta, ja minä rohkenen niiden suhteen lausua vähäpätöisen mielipiteeni. Tämä ei tietystikään ole mieleen entiselle kamaripiialle, nykyiselle kreivittärelle…
— Jos sanot sen vielä kerran, niin minä, niin totta kuin olet ilkeä valehtelija, lähetän oikean kätesi tekemään vasemmalle seuraa.
— Paljon kiitoksia; minulla on korvaukseksi tuollaisista ystävyydenosoituksista pari leikkikalua povellani. No niin, nykyinen kreivitär piti minun makuani varsin ala-arvoisena verrattuna omiin yleviin mielipiteisiinsä kanakoppiarkkitehtuurista, ja muistelenpa, että vaihdoimme sen johdosta muutamia sydämellisiä sanoja. Rohkeninpa päälle päätteeksi epäillä hänen ehdotonta itsevaltiuttaan tässä talossa, ja sellaista majesteetinrikosta ei keittiökeisarinna katsonut uudelle arvolleen sopivaksi. Ja silloin hän teki meille pienen odottamattoman kepposen: hän karkasi Falkbystä viime yönä.
— Mitä? Äitinikö? — huudahti Paul ja hypähti vaaleten istuimeltaan.