— Juuri hän. Arvatenkin hän katsoi toisen meistä kahdesta jotenkin tarpeettomaksi, ja kun ei minun mieleeni juolahtanut arvella sitä itsestäni, piti hän minua kapinoitsijana ja päätti luopua hallituksesta.
— Äitini?
— Niin, sanopas, eikö se ollut aate, jota Maria Teresian tai Katariina II:n sopisi häneltä kadehtia? Hän lähti, käveli, souti tai ratsasti, en tiedä oikein kuinka, mutta joka tapauksessa hän riisti meiltä suloisen seuransa, jäähyväisiä sanomatta. Hän karkasi kuin karkasikin ja teki sen taidolla semmoisella, joka osoitti, ettei hän ensi kertaa tällä tavalla kunnioittanut maantietä läsnäolollansa.
— Voi äitini, voi, hylätty äitiparkani: vaikeroi Paul käsiänsä väännellen.
— Malta mielesi; kaikki itsevaltiaat ovat arkoja vallastaan, ja ennemmin kuin tahtoi luovuttaa pykälääkään oikeuksistaan, ennemmin kuin laskeutui valtaistuimen toiselle astimelle, jättääksensä isällemme ensimmäisen, luopui madame kodistaan ja talostaan toimeenpannen melun, joka ei voi olla pahennusta aikaansaamatta, ja häpäisemättä sitä perhettä, joka on tehnyt madamelle sen kunnian, että on koroittanut hänet puotineidistä kreivittäreksi. Minä olin kuitenkin turhanpäiten niin jalomielinen, että koetin peittää hänen hairahdustaan sillä, että sanoin hänen matkustaneen Pyrmontiin, mutta oiva veljeni on ponnistanut kaikki voimansa repiäkseen rikki tämän suojelevan hunnun ja paljastaakseen äitinsä koko luonnollisen suloisuuden. Se on onnistunut hänelle roskaväen avulla, johon häntä vetää syntyperäinen taipumus — ja kas tässä, nuori herraseni, mitä minulla on vastattavaa haaveiluihisi. Olet tahtonut kuulla totuuden ja olet saanut, mitä olet tahtonut.
— Kiitän sinua, — vastasi Paul murtuneella äänellä. — Solvaustesi välistä ammottaa liiankin selvään kauhea todellisuus. Hän, jota rakastan enemmän kuin elämääni, hän, jonka ylevätä sielua sinä kaikkine kokemuksinesi olet liian halpa ymmärtämään, hän harhailee nyt hylättynä, onnetonna ja yksinäisenä maailmassa. Nyt tiedän kaikki; olen toimiva sen mukaan.
18. "SVENSKA BOTTEN".
Sortuvat vallat, sortuvat kruunut, aina on kohtalonne samanlainen! Siteet irtautuvat, voimat murtuvat, tahdot riitaantuvat, itsekkäät renkaat murenevat ketjuista ja lyömistään lyö ajan vasara vasten lain kuolleita muureja, jotka aitana ympäröivät kokonaisuutta. Puu on laho, nesteet ovat kuivuneet, myrsky tulee, oksat ryskivät — tuulenpuuska! Ja jymisten sortuu vanha tammi, ja sen lankeemus on suuri.
Vanha tammi oli Ruotsin valtakunta keväällä 1772. Vielä seisoi se pystyssä, vielä näytti se tietämättömien mielestä majesteetilliselta ja kunnioitustaherättävältä kohotessaan sillä kunnaalla pohjolan lumessa, jota se vielä kutsui omakseen ja jossa sen syvimmät juuret levisivät maanpinnan alle. Mutta kuinka kalvoivatkaan madot sen lakastuvia lehtiä, kuinka ravistelikaan tuuli sen kuivia oksia! Valtakunta oli kuin keuhkotautinen, jonka verten tähteet virtailevat poskiin, luodakseen niihin terveyden varastettuja ruusuja, sill'aikaa kun sydän sykkii epätasaisesti, ja kädet ja jalat kylmenevät.
Valtiopäiviä jatkettiin. Nyt oltiin jo kappaleen matkaa huhtikuussa, eivätkä nuo loppumattomat riidat näyttäneet vielä lainkaan laimenevan. Päinvastoin ne kävivät yhä uhkaavammiksi, sitten kun kansanvalta oli päässyt voitolle ja uhkasi niellä aatelin, niinkuin aateli ennen oli niellyt kuninkaanvallan. Nyt oli puolet vanhan porvariskuninkaan aatteesta — yksi kuningas, yksi kansa — toteutunut, eikä ollut kysymys vähemmästä kuin koko aatelisen neuvoston viraltapanemisesta.