Ylhäisaateliset myssyt seisoivat epäröivinä ja pelosta kalpeina sen peikon edessä, jonka he itse olivat avukseen loihtineet. Vielä ylhäisempi-aateliset hatut vapisivat kauhistuksesta ja käpristäytyivät hädissään suonenvedon tapaisella innolla valtiolaivan mastoon, jota he sitä ennen olivat olleet niin valmiit kumoon hakkaamaan ja mereen syöksemään. He eivät huomanneet enää pelastusta muualla kuin pilkatun, sidotun ja pahoinpidellyn kuninkaanvallan turvissa.
Tähän aikaan kokoontui eräänä iltana erääseen Tukholman ravintolaan se nuorten aatelismiesten perustama kerho, joka oli tunnettu nimellä Svenska Botten ja joka suurimmaksi osaksi eli ranskalaisilla apurahoilla. Kerhoon kuului kirjava kokoelma kaikenlaisia aineksia. Siellä oli kaikenasteisia täysverisiä ylimyksiä, nuorempia poikia, joilla ei ollut perintöä eikä tulevaisuudentoiveita ja joista useimmat olivat virkaatekeviä alempia upseereja, rehellisiä, mutta helposti kiivastuvia miehiä ja nuorukaisia;[15] ja näiden rinnalla taas rappiolle joutuneita kortinlyöjiä ja maatilanomistajia, virkanimityksissä syrjäytettyjä virkamiehiä, tyytymättömiä vehkeilijöitä — sanalla sanoen: kummallinen kokoelma hyviä ja huonoja aineksia, joita kaikkia yhdisti tyytymättömyys vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen ja joiden tarkoituksena oli kuninkaan avulla kumota vallitsevat olosuhteet, kuitenkaan sen selvemmin ajattelematta, mitä sijaan asetettaisiin. On nimittäin lisättävä, että kaikki kerhon jäsenet alkujaan olivat hattuja, jotka ennen kaikkea olivat halukkaat lopettamaan myssyjen vallan — siis jotakin sellaista, mitä Puolassa oli sanottu konfederatioksi. Kerhon johtaja oli sittemmin niin kuuluisa Jaakko Maunu Sprengtporten.
Nuorimmat ja innokkaimmat herroista olivat kokoontuneet höyryävän maljan ympärille ravintolan saliin, jossa savu viidestäkymmenestä savipiipusta tupruili kattoa kohden; hienommat herrat, jotka inhosivat tupakansavua, väittelivät päivän kysymyksistä reininviinin tai limonaatilasien ääressä sivuhuoneissa. Aika oli täynnä tulenarkoja aineksia, jotka pieninkin kipinä voi sytyttää, ja semmoisia ei suinkaan puuttunut tässä nuoressa ja kuumaverisessä kerhossa, jonka tarkoitus oli tehokkaasti ja, jos tarve vaati, väkivaltaisestikin sekaantua päivän valtiollisiin kysymyksiin.
Vilkkaasta, joskus kiivaastakin sananvaihdosta päättäen oli nyt maljan ääressä jotakin tärkeää keskusteltavana. Aluksi luettiin sanomalehden Svenska Uppsyningsmannen uusin numero, jossa aatelisia varsin peittelemättä nimitettiin maankavaltajiksi, ryöväreiksi, tuhlareiksi, ja Ruotsin kansaa neuvottiin niin pian kuin mahdollista seuraamaan Sveitsin esimerkkiä ja luomaan niskoiltaan tuo maanvaiva.
Vihan ja ivan sekainen nauru, johon sekaantui uhkauksia, kaikui äänekkäästä seurasta.
— Vapaasyntyisillä on nyt sananvuoro! — puhkesi eräs nuori luutnantti puhumaan, heittäen halveksivasti lehden luotaan. Kuului nimittäin aatelittomain tapoihin sanoa itseään vapaasyntyisiksi erotukseksi vapaasukuisista.
— Varo itseäsi, Pfeiff, — virkkoi eräs toinen, — kosiskelemasta rikasta porvaristytön tallukkaa Skeppsbron luona. Muista pormestari Sundbladin esitystä, että semmoinen on hyvin sopimatonta; porvarisveri on pysytettävä puhtaana.
— Ja sinä, Gripenmark, — huusi kolmas, — varo hakemasta tuomarinvirkaa Göingeen; talonpojat tahtovat, että heidän vertaisensa tuomitsevat heille 40 paria.
— Minä esittelen, — lausui neljäs — että me tästä puoleen heitämme pois miekan ja ripustamme kyynäräkepin vyöllemme. Se on uudenaikaista, ja voihan sitä käyttää ainakin koirien kolhimiseen.
— Ja minä, — virkkoi eräs vänrikki, joka turhaan oli kahdesti viikossa ajanut partansa, saamatta sittenkään hanhenhaiveniaan versomaan maidonkarvaisilla poskillaan, — minä ehdotan, että koristaudumme puukengillä kannusten asemesta ja ripustamme papinkauluksen viiriksi selkään.