Markiisitar kääntyi Paulin puoleen, joka äänetönnä ja kalpeana oli pysähtynyt oven luo.
— Olen nyt maksanut osan velastani teille, — virkkoi hän lämpimästi Pauliin katsahtaen, — veljenne pyysi juuri minua omakseen, ja minä ojensin hänelle tämän korin. Hän vihaa nyt minua yhtä sydämellisesti kuin teitä, ja se ilahduttaa minua, sillä se antaa minulla ehkä oikeuden pitää teitä ystävänäni.
— Kuinka voi teitä vihata? — virkkoi Paul matalalla äänellä.
— Voisin vastata teille, — jatkoi markiisitar, — että hylätty rakkaus melkein aina synnyttää vihaa. Mutta jos niin sanoisin, osoittaisin veljenne tunteille liian suurta kunniaa. Loukattu itserakkaus, aioin sanoa. Semmoisia ovat miehet. He imartelevat meitä vain kiinnittääkseen meidät sitten voitonmerkkeinä omiin riemuvaunuihinsa. He sanovat meille: te teette minusta maailman onnellisimman ihmisen! Olkoon! Mutta meidän onnemme tai onnettomuutemme ei heitä liikuta. Jos he olisivat älykkäitä, koettaisivat he edes ansaita kunnioituksemme. Mutta he luulevat meitä hajuvesipulloiksi, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin levittää hyvää lemua heidän jumalalliseen itsekylläisyyteensä. He kohtelevat meitä kuin viuhkoja, joita levitetään tai pannaan kokoon tarpeen mukaan ja joiden koko merkitys on ilmanhenkäys. Olette vielä niin nuori, monsieur, ettette ole ehtinyt tuota oppia ja sen vuoksi voin olla teille avosydäminen. Mutta tekin opitte vielä leikkimään naissydämillä, ja muistakaa silloin, mitä sanon teille: emme kaikki ole posliininukkeja. Emme ole sylikoiria, joita saadaan sokeripalojen avulla istumaan, emmekä kissanpentujakaan, joita houkutellaan lankakerän jäljessä juoksemaan. Me vaadimme, että meitä kohdellaan niinkuin ajattelevia olentoja.
Markiisitar Egmont oli tällä hetkellä kaunis ja jalo. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä loistivat, hän unohti kaiken muun ajatellessaan sitä asiaa, joka hänen mieltään nyt kiinnosti. Paul ei voinut kääntää hänestä silmiään. Hän oli ihastunut niin, ettei voinut puhua. Poikaparka, hänen sydämensä ei vielä ollut hehkunut muista tunteista kuin niistä, joita hänessä herättivät hänen äitinsä ja kirjansa. Hän oli ollut vapaa kuin metsän lintu, mutta nyt — nyt kärventyivät hänen siipensä ensi kerran.
Miksi hän olikaan kohdannut juuri tämän vaarallisen naisen, kun hän eräänä päivänä oli matkustanut Upsalasta Tukholmaan, seuratakseen kadonneen äitinsä jälkiä, joiden perille hän luuli päässeensä? Miksi hän olikaan pidättänyt markiisittaren pillastuneen hevosen? Miksi hän suostui tulemaan tämän luo seuraavana päivänä ja miksi hän vietti melkein koko sen päivän tuon seireenin seurassa, joka kymmenessä minuutissa pani vanhain tottuneiden valtiomiestenkin päät pyörälle, saati sitten tämmöisen nuoren haaveksijan? Ja miksi hän antoi markiisittaren rakastettavan, ranskalaisen avosydämisyyden vietellä itseään vastaamaan siihen samalla vilpittömyydellä ja kertomaan hänelle kaikki sydämensä salaisuudet? Turhia kysymyksiä! Ei hän itse noin kysellyt, hänen ajatuksensa pysyivät liikkumatta; hän lensi sokeasti kuin sääski tuleen.
— Mutta unohdanhan aivan, miksi tänä iltana olen kutsunut teidät luokseni, — jatkoi kaunis tenhotar hetkisen aikaa vaiti oltuaan. — Toinen puoli velastani on vielä maksamatta. Monsieur de Bertelsköld, pyydän saada kunnian esitellä teidät hänen majesteetillensa!
— Minut? — kysyi Paul hämillään ja kummastuneena.
— Miksi muuten olisin ollut niin epäkohtelias, että annoin teidän odottaa kabinetissani? Meidän tulee käyttää tilaisuutta; tämä aate syntyi minussa eilen, sitten kun olitte mennyt. Hänen majesteettinsa on ollut niin armollinen ja luvannut kunnioittaa iltamaani läsnäolollaan tänään kello 11, ja nyt on kello neljännestä vaille. Valitettavasti en voinut olla kutsumatta veljeänne ja tahdoin säästää teitä kohtauksesta, joka olisi ollut teille tuskallinen, jos se olisi tapahtunut monen läsnäollessa. Kas siinä syy, miksi kirjoitin teille ja pyysin teitä olemaan hyvä ja tulemaan pieniä portaita sisähuoneisiini ja miksi minun täytyi antaa teidän odottaa niin kauan. Nyt sitävastoin, kun olen joutunut veljenne epäsuosioon, ja hän on vapauttanut meidät molemmat seurustelemasta kanssansa, ei mikään estä minua sanomasta teidät tervetulleeksi muiden vierasteni joukkoon. Olette tapaava siellä sisarenne paroonitar Clairfeldin. Minun tulee vain vielä pyytää, että taas menette alas ja tulette suuria portaita ylös salonkiin, sillä minun ei tarvinne sanoa teille, mikä olisi seurauksena siitä, että nuori mies, joka ei ole seuralle esitetty, arvaamatta astuisi esiin minun sisähuoneistani…
Ja kaunis markiisitar nyökäytti päätään niin ystävällisesti, niin tuttavallisesti, kuin olisivat he olleet jo vanhoja tuttuja. Paulilla ei enää ollut omaa tahtoa; hän lupasi totella.