— Au revoir siis! — kuiskasi markisitar ja katosi.
Sill'aikaa oli kreivi Bernhard, ylpeänä ja hymyillen kuin riemuretkeltä palaava sotapäällikkö, kulkenut salongin kautta ja aikoi juuri poistua, kun käsi laskeutui hänen olkapäällensä ja eversti, parooni Sprengtporten seisoi hänen vieressään.
— Sananen vain, herra kreivi!
— Palvelijanne, herra parooni!
— Olen juuri saanut kuudennen raportin myssyjen kerhoista. He ovat suunniltaan raivosta, muun muassa sen häväistyksen vuoksi, joka tänään aamupäivällä kohtasi neljää porvarinrouvaa. Tämä tapaus ei koskaan olisi voinut sattua sopimattomammalla hetkellä. Väitetään, että tämä kaikki on vain vehkeitä, että on pantu liikkeelle väärennettyjä kirjeitä aatelittomien säätyjen häväisemistä varten, ja se pisara on saanut tunteet kuohumaan yli laitojensa. Kenties tiedätte te sattumalta jotakin semmoisista vehkeistä?
— Olen kuullut jutun kamaripalvelijaltani, joka käy huvikseen kirkossa, vaikka onkin katolilainen, katsellakseen neitosia; se on paha tapa, jonka hän on oppinut Madridissa. Vehkeitä, sanotte? Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Porvarinrouvat eivät tarvinneet mitään kehoitusta. He ovat tarpeeksi vaateliaita ilmankin!
— Kuitenkin on pari näistä vääristä nimettömistä kirjeistä kierrellyt kerhoissa ja seikka on siis epäilemättä jokin coup de main. Tahdotteko kuulla ajatukseni asiasta?
— Se minua suuresti huvittaisi.
— Minä luulen, että te olette tuon kujeen toimeen panija.
— Charmant! Ja mistä syystä, jos uskallan kysyä?