— Sen tiedätte te paremmin kuin minä. Olette onnistunut huonosti kaikessa, mitä olette ottanut tehdäksenne.
— Suokaa anteeksi, hyvä parooni, minä olen palvelijanne oman huvini vuoksi, en pakosta, enkä siis aio ottaa vastaan moitteitanne. Olettehan muuten lukenut rovasti Larssonin vastauksen.
— Olette luopio, herra kreivi!
— Pyydän päästä…
— Olette pettänyt puolueemme, joka nykyjään on myöskin kuninkaan.
— Riittää, herra parooni. Jos tarkoituksenne oli hakea riitaa, olisitte voinut valita sopivamman tilaisuuden. Mutta jos haluatte, olen valmis.
— Minä kiitän teitä. Teillä on hyvä onni rakkaudessa, herra kreivi; sen vuoksi teillä on huono onni pelissä. Markiisitarta olisi mahdoton lohduttaa, jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus. Ainakin te sitä luulottelette.
— Oh, — virkkoi kreivi Bernhard vetäen suunsa ivalliseen hymyyn, mikä olisi voinut kivenkin kuumaksi ärsyttää, — luulen tosiaankin, että parooni on mustasukkainen. Olisihan minun pitänyt se arvata, kun noin syyttä suotta käytte kimppuuni. Jos voin niin vähällä olla mieliksenne, niin luovun suurimmalla mielihyvällä oikeuksistani suloiseen emäntäämme. Niinkuin lienette huomannut, ei minulla ole ollut syytä valittaa hänen kylmäkiskoisuuttaan! Mutta helpot voitot eivät koskaan ole olleet mieleeni. Minä luovutan laakerini Svenska Bottenin päällikölle.
— Kuinka? Luulen teidän uskaltavan häväistä markiisitar Egmontia?
— Itsehän luulette, että minulla on onnea rakkaudessa. Ja kuka meistä tässä on lausunut toisen herjaussanan toisensa perästä?