Lopussa oli jotakin, josta Paul ei oikein pitänyt. Mutta mitäpä tämä merkitsi tuon suuren häntä niin syvästi liikuttavan uutisen rinnalla, että hänen äidiltään oli tullut kirje! Äiti siis eli vielä! Varmuutta siitä ei olisi voinut maksaa kullalla millään. Hän eli alistuen kohtaloonsa, hän eli muistoistaan, hän ajatteli lapsiaan. Oi, missä, missä hän sitten eli ja miksi hän ei tullut pyyhkimään poikansa kyyneliä, ainoan maan päällä, joka hänen edestään oli valmis kaiken uhraamaan?

Pieni lapsellisella ranskankielellä kirjoitettu kirjelippu seurasi
Veralta…

"Sachez, mon tres cher frère, que notre mère nous à écrit et qu'elle se porte bien, quoiqu'elle pleure tous les jours notre absence et prie le bon Dieu de nous garder. C'est que j'avais parfaitement raison, n'est-ce pas, qu'elle n'était nullement partie, qu'elle reste encore pres de nous, et qu'elle reviendra un jour nous embrasser, si nous sommes très sages et très obéissants. Quant à moi, je ferai mon possible, et vous le ferez mille fois mieux que moi. Sachez aussi, que mon père m'a donné, le jour de ma naissance, un autre petit agneau, qui se nom me Bibi, au lieu de mon pauvre Bijou, qu'on m'a si affreusement fué, et il est tout blanc, c'est à dire que la tête seule est toute noire comme le pot de Pitkä Kaarina, vous vous en souvenez. Adieu, mon plus cher ami, je vous baise soixante-dix fois les moustaches, si vous en avez quelques-unes, et je suis votre très petite, très sotte et très obéissante soeur

"Vera Bertelsköld."

Paul suuteli kirjettä. — Onhan meitä toki kaksi, jotka elämässä ja kuolemassa pidämme yhtä puolta — sanoi hän itsekseen. Mutta kuinka hänen olisi käytettävä niitä viittauksia, joita nämä kirjeet sisälsivät hänen äitinsä olinpaikasta?

Joku tarttui hänen ovensa lukkoon. Se aukeni, ja sisään astui yksi noita repaleisia kerjäläislapsia, joita joukoittain parveili Tukholman kaduilla. Se oli Veran ikäinen tyttö ja tämä yhdennäköisyys liikutti Paulin herkkätuntoista sydäntä. Ennenkuin tyttö vielä oli ehtinyt ruveta lanttilahjaa ruikuttamaan, oli Paul jo antanut hänelle hopearahan, joka hänen varoihinsa nähden oli melkoinen uhraus.

Tyttö niiasi ja ojensi hänelle äänetönnä palasen karkeaa paperia. Hän kehitti sen auki ja luki suurimmaksi kummastuksekseen:

— "Joutukaa heti Solnan metsään. Veljenne henki on vaarassa."

Ei mitään allekirjoitusta, ja käsiala tuntematon. — Kuka sinut on lähettänyt? — kysyi Paul.

Tyttö viittasi, ettei hän voinut vastata. Hän oli kuuromykkä.