— Siinä tapauksessa jäät tänne huoneeseeni, kunnes palajan, — viittasi Paul ja tarttui heti hattuunsa, mennäkseen Solnaan. Tulipa kehoitus keneltä tahansa, hänen täytyi sitä noudattaa, hänellä oli siihen kaksi voimakasta syytä: kysymys oli hänen veljestänsä ja tämä veli oli hänen katkerin vihollisensa.
Mutta ovessa tuli häntä vastaan markiisitar Egmontin ranskalainen kamarineitsyt, pieni Babette, josta huhu kertoi, että hän tiesi rouvansa salaisuuksia enemmän kuin kamarineitsyen oikeastaan tulee tietää. Hän asettui rohkeasti poisrientävän Paulin tielle. — Sananen vain, monsieur! — virkkoi hän varmasti kuin suosikki, joka ei mitään esteitä häikäile.
Paul pysähtyi.
— Madame pyytää, että monsieur olisi hyvä ja heti tulisi hänen luokseen. Hänen vaununsa odottavat tuolla alhaalla.
— Tulen tunnin tai kahden kuluttua; tällä hetkellä se on mahdotonta, — vastasi Paul.
— Suokaa anteeksi, madame käskee minun lisätä, että monsieurin ei pidä menettää hetkeäkään. — Asia on hyvin tärkeä.
— Onko Babettella mitään aavistusta siitä, mitä asia koskee? — Ja kultaraha, ainoa mikä hänellä oli, solahti mahtavan kamarineitsyen tällaisiin tottuneeseen käteen.
— En tiedä. Luultavasti jokin kirjausmalli, josta madame haluaa neuvotella, — vastasi Babette viisastelevin ilmein.
Paul epäili. Hän katsahti taakseen kuuromykkää tyttöä etsiäkseen: tämä oli kadonnut. Hän tarttui toisen kerran hattuunsa ja kiiruhti ulos.
— Mitä monsieur tekee kahdella hatulla? — kysyi nenäkäs sanansaattaja.