— Varsin kernaasti, — vastasi Bertelsköld, sillä kevättuuli puhalsi kylmästi kaupungista päin ja Jaakopin kirkontornin kello kuului lyövän puolta yhtätoista.
— Sanotaan, että herra kreivillä on Ruotsin parhaat pistoolit, — virkkoi taas Sprengtporten. — Ammummeko ajan kuluksi pilkkaan?
— Jos paroonia huvittaa. Minulla oli onni eräällä metsästysmatkalla Aranjuezissa ampua villisika, joka oli käynyt Espanjan infantin kimppuun, ja hänen korkeutensa suvaitsi lahjoittaa minulle nämä pistoolit muistoksi vähäisestä palveluksestani. Niillä tosiaankin osuu aika hyvin. Kas tuolla…
Varpunen pyrähti lentoon läheiseltä aidalta. Laukaus pamahti, ja siivekäs Solnan metsän asukas putosi pää murskana maahan.
— Bravo! Hyvin osattu, kreivi hyvä! — huudahti Sprengtporten. —
Espanjan infantti ei olisi paremmin ampunut. En tosiaankaan tiedä,
uskallanko enää kilpailla, mutta ehkä saan kuitenkin pyytää kapteeni
Wagenfeltia pitämään tätä louisdoria peukalon ja keskisormen välissä.
Niin, olkaa levollinen, minä vastaan sormistanne!
Kapteeni epäili hetkisen, mutta nähdessään Bertelsköldin ivallisen katseen, hän tarttui vastahakoisesti kultarahaan ja asettui kahdeksan askelen päähän.
— Ei, viisitoista, olkaa hyvä, — nyökäytti parooni hymyillen päätään.
— Sehän on tämänpäiväisen taistelun välimatka.
Ja melkein tähtäämättä hän kohotti pistoolin. Samassa tuprahti kevyt sininen savu sen piipusta, ja kultaraha löytyi vähän matkan päästä maasta kuulan litistämänä. Sprengtportenia taitavampaa ampujaa oli siihen aikaan tuskin olemassa.
— Minä annan herra paroonille takaisin kohteliaisuutenne, — virkkoi Bertelsköld kylmästi. — Tämä laukaus olisi palkittava sotamarsalkan sauvalla. Herra parooni suvainnee kuitenkin, ettei avustajani selittämätön viipyminen estä meitä alkamasta. Aikani on täpärällä.
— Minun myöskin. Mutta enhän voi teitä tappaa ilman laillisia todistajia, herra kreivi.