— Olkaa hyvä ja huomatkaa; "K——kadun varrella". Sitä ei kukaan voi arvata. Ja kas täällä: "Mark——r E——t"
— Sitäkään ei kukaan voi tulkita. Myöntäkää, että hän on sukkela mies!… Ja viisikymmentä tuhatta riksiä se kantaa palkkaa siitä, että saattaa valtakunnan häviöön!
— Voiko se olla mahdollista?
— Mahdollista? Se on yhtä varmaa kuin että rauhallisinkin kansa viimein menettää malttinsa. Kuulin eilen illalla kuiskailtavan jotakin Kornhamnin torilla. Skeppsbron pikikourilla ei ollut hyviä mielessä. En tahtoisi olla patarouvan sijassa klo 10 tänäiltana…
— Äläs. Voisivatko he tosiaankin…
Ja seuran nuoremmat jäsenet hiipivät toinen toisensa perästä ulos ovesta.
— No, aikooko raatimies tehdä mitään tuon hävyttömän kuulutuksen johdosta? — kysyi pormestari Haeggström.
— En tiedä, — vastasi Larsson. — Ei ollut koskaan suvun tahto, että tätini antoi itsensä ja omaisuutensa tuolle ylpeälle kreiville. Niinkuin hän on kartannut, niin hän saa nyt kehrätä. Nyt tahtovat ne päästä hänestä. Kernaasti minä sen suon. On minulla, Jumalan kiitos, leipäpalanen tädillenikin. Ei hänen tarvitse nälkää nähdä niin kauan kuin minä elän.
— Mutta aatelisroistojen ei pitäisi saada ilkeitä aikomuksiaan toteutumaan. Mitä arvelee raatimies oikeudenkäynnistä? Se kukistaisi ylpeät kreivit.
— Se ei käy laatuun, — arveli Larsson.