— Ei tiedä taata, — virkkoi taas lakimies. — Mutta jos ei muuta voitetakaan, niin saadaan ainakin hävyttömiä puheita liikkeelle. Tuo eilinen juttu kreiveistä tulee juuri sopivaan aikaan.
— Hm. Minä kirjoitan isälleni Vaasaan.
— Isästä muistuu mieleeni — onko totta, että ukko on joutunut juutalaisen käsiin, joka pettää ja puijaa häntä tehdäkseen muka kultaa?
— Loruja!
— Sen parempi — en minäkään voi sitä uskoa ukosta, joka aina on ollut ymmärtäväinen mies ja tarkka etujaan valvomaan… Mutta mikäs melu kadulta kuuluu?
Meluavan väkijoukon isoääninen sorina kuului ulkopuolella kokoushuonetta, joka sijaitsi syrjäkadulla, lähellä Kuningattarenkatua.
Markiisitar Egmontin hotellin eteen oli vähitellen kokoontunut yhä kasvava väkijoukko, alussa viskellen vähemmän vahingollisia kompasanoja, jotka kuitenkin kohta muuttuivat huudoiksi ja uhkauksiksi sitä mukaa kuin väkijoukko — niinkuin sen tapa on semmoisissa tilaisuuksissa — vähitellen pääsi kiihoittumaan ja kiukustumaan omista sanoistaan. Tuo usein niin valoisa hotelli oli tosin kyllä tänä iltana aivan pimeä, eikä ollut mitään ulkonaista syytä, joka olisi voinut herättää roistoväen vihaa, mutta Riksfiskalen ei ollut turhaan vedonnut "rehellisiin ruotsalaisiin", joiden piti estää patarouvaa tulemasta "koroitetuksi valttiässäksi hallitakseen valtakuntaa Nälkäisen Revon kanssa". Kaikkialla kuohuva tyytymättömyys haki jotakin esinettä, sama se mitä, johon voisi kohdistua, ja kääntyi nyt turvatonta naisparkaa vastaan, jolla oli nuo viisi anteeksiantamatonta vikaa, että oli nuori, kaunis, rikas, rakastettava ja muukalainen Tukholmassa.
— Morsian ulos! Morsian ulos! — huusivat useat äänet niinkuin häissä.
— Rouva ulos; se on vain hakku kuninkaaseen verrattuna! — huusivat toiset.
— Hakut pois! — melusivat toiset, ja samassa sattui kivi erääseen yläkerran ruutuun.