Merkki oli annettu. Ensimmäistä kiveä seurasi heti viisikymmentä muuta, ja ruutujen kilinään sekaantui särjettyjen peilien ritinä muhkeassa rakennuksessa. Yksi ja toinen pelästynyt poliisi hiiviskeli varovasti katukulmissa uskaltamatta edes näyttäytyäkään vihastuneelle väkijoukolle.
Onneksi ei markiisitar ollut kaupungissa. Hän oli aamupuolella mennyt jonnekin, ei tiedetty minne, ja hänen palvelusväkensä piileskeli pihanpuoleisissa huoneissa. Kun kaikki kadunpuoleiset ikkunat oli rikottu, koetti joukko rynnätä porttia vastaan, mutta sen lujat, raudoitetut tammilankut pitivät tanakasti puoliaan kaikilta rynnistyksiltä.
— Katsokaa, tuolla on valkeata ikkunoissa, — menkäämme sinne tervehtimään kreiviä, — huusivat muutamat, jotka olivat väsyneet turhaan työhön.
— Hän on siellä! Hän on siellä! Patarouva on tänä iltana ristisoltun luona! — huusivat toiset hurjasti ihastuneina.
Nyt oli rahvas sen kummallisen mielenmuutoksen johdosta, joka on niin tavallista sen raivotessa, saanut päähänsä, että markiisitar oli kreivi Bertelsköldin hotellissa, joka oli siinä aivan lähellä; ja kun kaikenlaiset synkät huhut veljenmurhasta, joka muka oli tapahtunut Solnassa edellisenä päivänä, olivat kiihoittaneet mielialan luultua murhaajaa vastaan, niin ei muuta tarvittu, ja aivan odottamatta kääntyi nyt koko sokea vimma Bertelsköldiä vastaan. Tukholman katujen roskaväki ei itsekään tiennyt, kuinka oikeaan sen vaisto tällä kertaa osui. Ei kukaan aavistanut, että nyt käännyttiin juuri sitä salaista kiihotinta vastaan, joka omaa kostoansa tyydyttääkseen oli pannut kaikki nämä meluavat joukot liikkeelle syytöntä vastaan.
— Hakut pois! Alas kaikki kreivit ja markiisit! — karjui eteenpäin ryntäävä joukko, ja ilman muuta sodan julistusta alkoi kiviä sinkoilla kirkkaasti valaistua rakennusta kohti, jonne kreivi Bernhard Bertelsköld juuri tänä iltana oli koonnut parhaat valtiolliset ystävänsä näkemään markiisitar Egmontin häväistystä ja sortumista. Tämän alkulaukauksen vaikutus lienee ollut yhtä nopea kuin odottamaton, sillä hätääntyneitä varjoja näkyi vilahtelevan ikkunaverhojen takana ja tuokion kuluttua oli asunto tyhjä.
Mutta joukko ei tyytynyt siihen, se tahtoi saada näkyvän uhrin ivattavakseen tai tuhotakseen.
— Morsian ulos! Morsian ulos! — huudettiin taaskin entistä hurjemmin.
32. HÄMÄHÄKKI VERKOSSAAN.
Kreivi Bernhard Bertelsköld oli seisonut ikkunassaan ja kuunnellut melua, huulillaan tuo ivallinen itserakas hymyily, joka niin hyvästi kuvasteli hänen luonnettaan. — Ne ovat vain markiisitar Egmontin ihailijoita, jotka pommittavat häntä sokeriherneillä, — oli hän vastannut, kun joku hänen vieraistaan kysyi syytä meluun, ja kun läsnäolevat eivät kuuluneet markiisittaren ihailijoihin, oli tätä pilaa pidetty hyvin onnistuneena.