— Minä kiitän teitä, — jatkoi kreivi melkein kuninkaallisesti kumartaen, mikä sopi hänelle sitä paremmin kuin ei kukaan heikossa valaistuksessa voinut erottaa hänen huulillaan väreilevää ivallista hymyä, — minä kiitän teitä vapautetun isänmaan nimessä ja pyydän teitä kaikkia viettämään iloista iltaa hyvän käytöksenne palkinnoksi.
Näin sanoen hän heitti kolme kukkaroa, täynnä hopearahoja, luultavasti arvoltaan kolme tai neljäsataa riksiä, väkijoukon keskeen. Hurraahuudot eivät tahtoneet loppua, joukko repaleisia hattuja lensi ilmaan, ja jos puhuja olisi seisonut tuolla alhaalla, olisi häntä varmaankin kannettu riemusaatossa pitkin katuja.
— Kapakkaan! Kapakkaan! — kuului nyt pauhaava huuto, johon yhtyi ääniä vaatien, että ensin olisi rangaistava Pallohuoneen luona asuva kavaltaja, Sprengtporten, hän, joka oli aikonut ajaa aatelittomat säädyt valtiopäiviltä, Syntyi riita, ja metelin raivoisat aallot alkoivat kääntyä toisiaan vastaan.
Bertelsköld seisoi yhä vielä huoneensa parvekkeella, sydämessään ivallisesti nauraen herkkäuskoiselle roskaväelle, jonka sokeaa vihaa hän osasi niin hyvin käyttää tarkoituksiinsa. — Hyvin käy, — sanoi hän itsekseen. — Huomenna merkitsee nimeni Tukholmassa vapauden puolustajaa ja tuon tyhmän roistoväen hartioilla minä tahdon kiivetä niin korkealle, että itse majesteetti on vapiseva… Vihdoinkin! Tuolla tulevat uudet, minun kutsumani, tämän sepittämäni ilveilyn näyttelijät. Roistoväki saa nyt maksaa kulungit särjetyistä ruuduistani. Mutta minä pesen käteni. Voinko minä estää rakuunoita murhaamasta vapautta? Minähän olen sitä puolustanut.
Sana, jonka Bertelsköld oli salaa lähettänyt ylipäällikölle, oli sattunut kuulevaan korvaan. Tämä herra kuului myssypuolueeseen, joka vallitsevan kovan tyytymättömyyden vuoksi joka hetki pelkäsi valtiopäivien hajoamista vallankumouksen puhkeamisen muodossa, eikä siis tarvittu muuta kuin viittaus, niin hän riensi jo kukistamaan uhkaavaa kapinaa. Hän oli antanut käskyn, että erään osaston henkirakuunoita oli heti noustava satulaan ja riennettävä puhdistamaan katuja maksoi mitä maksoi.
Meluavan väkijoukon vielä kiistellessä siitä, olisiko mentävä kapakkaan vai Pallohuoneelle, ratsasti osasto Norrmalmin torilta vasempaan ja sitten Kuningattarenkadulle ajaen edellään kaikki, jotka sen tielle tulivat. Närkästyksen ja hämmästyksen huuto kulki ratsastajain edellä ja saapui hotellin edustalla olevan väkijoukon kuuluville, joka äkkiarvaamatta huomasi olevansa peloittavan ylivoiman ahdistamana. Raivoisimmat asettuivat vastarintaan ja repivät kiviä kadusta, mutta ennenkuin he vielä ehtivät järjestäytyä, olivat rakuunat heidän niskassaan ja hakkasivat sokeasti tiheisiin joukkoihin, ensin miekan lappeella, mutta pian jo teräpuolellakin. Kaikki vastustus oli turhaa. Oikealla ja vasemmalla kaatui väkeä hevosten kavioiden alle, kirouksia ja valitushuutoja kuului sekaisin, ja muutaman minuutin kuluttua oli ratsuosasto ajanut sivu, karkoittaen edellään pakenevia joukkoja, jotka vihdoin hävisivät etäisemmille syrjäkaduille.
Bertelsköld oli vetäytynyt hiukan taapäin, mutta seisoi vielä parvekkeen ovella tuntien salaista vahingoniloa, semmoista, jota ei hän pitkään aikaan ollut kokenut. Kaikki oli hänelle onnistunut: hän nautti täysin rinnoin siitä kostosta, jonka hän oli valmistanut kaikille vihollisilleen, vaarasta, jonka hän niin taitavasti oli välttänyt ja siitä kansansuosiosta, jonka hän niin äkkiä oli saavuttanut tuolta halveksittavalta roskaväeltä, joka oli tervehtinyt häntä puolustajanaan, aavistamattakaan, että hän kohta heittäisi sen katuun verta vuotamaan ja hevosten kavioiden alle tallattavaksi. — C'est tout accompli, kaikki on valmista! — sanoi hän itsekseen.
Mutta hän erehtyi. Kaikki ei ollut vielä valmista. Jotakin vielä puuttui.
Väkijoukossa hotellin edustalla oli myöskin eräs markiisitar Egmontin palvelijoista, joka oli hiipinyt katsomaan, mitä järjetön joukko vielä aikoi toimittaa. Piiloutuneena vastapäätä olevaan porttiholviin, oli uskollinen palvelija äärettömäksi mielikarvaudekseen kuunnellut niitä herjaussanoja, joilla kreivi oli parvekkeelta häväissyt hänen jumaloitua emäntäänsä, ja hän mietti mielessänsä kostoa. Kun sitten meteli kadulla oli tauonnut, ja Bertelsköld vielä seisoi parvekkeen ovella, kaappasi mies porttikäytävästä kiven ja heitti sen niin pirullisella taidolla, että kivi sattui kreiviä keskelle vasenta ohimoa ja kaatoi hänet verta vuotavana parvekkeen oven eteen.
Harvat jäljelle jääneet vieraat kiiruhtivat hätään. Kreivi Bertelsköld eli vielä, mutta hänen tilansa oli toivoton. Hämähäkki oli surmattu keskellä omaa verkkoaan.