VÄLSKÄRIN VIIDESTOISTA KERTOMUS.
AAMUN VALKENEMINEN.
— Ei, serkkuni, ei, nyt ei olla oikeassa, — sanoi vanha isoäiti epäilevästi pudistaen kaunista harmaata päätään, jota verhosi hänelle niin erinomaisesti sopiva, Anna Sofian ompelema yksinkertainen, valkoinen arkimyssy.
— Miksi ei olla oikeassa? — kysyi välskäri vähän veitikkamaisesti ja katsoi häntä terävästi silmiin.
— Karkaapas kuin hupsu miehen ja lasten luota, kun on vielä talouskin hoidettavana ja tiedät jättäväsi kaikki piikain varaan. Ei, kiitoksia! Semmoisen voi antaa anteeksi lapselle, joka ei ajattele omaa nokkaansa pitemmälle, mutta ei vanhalle ihmiselle, jolla pitäisi olla enemmän ymmärrystä. Ajattelin kyllä, ettei siitä hyvää seuraisi, kun Ester Larsson meni naimisiin omaa säätyään ylemmä, sillä samanlaiset ne parhaiten yhteen sopivat, ja jos toinen jalka kulkee villasukassa, ei toista pidä silkkiin pistää. Parasta on, kun antaa ylpeiden ajatusten mennä menojaan. Kyllähän tyttö puhui aika järkevästi, kun kreivi tuli Vaasaan kosimaan, mutta katsopas, aina hänen korvissaan soi, että hänen piti päästä kreivittäreksi. Hän oli "syntynyt prinsessaksi" sanoo serkku? Suokaa anteeksi, tuo on aivan perätöntä lörpötystä. Kunniallinen kauppiaan tytär hän oli, ei enempää eikä vähempää, mikäli minä ymmärrän, ja minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt siihen tyytyä, kun oli leipäkin loppuiäksi tiedossa. Mutta kas, eipä kelvannut hienon neidin seisoa puodissa voita punnitsemassa, niinkuin muiden rehellisten ihmisten; hänen piti vielä kerran päästä tavoittelemaan "utukuningattaren sukkanauhaa" ja niin hän tulikin rukkasillaan hienoon sukuun. Mitä hänellä oli siellä tekemistä?
— Eikö isoäiti muista, että hän antoi kreiville rukkaset ja otti hänet vasta kauan mietittyään, kun uskoi koko kreivin onnen siitä riippuvan! — virkkoi Anna Sofia lämpimästi.
— Onnen? Niin aina sanotaan. Mikä raukka se oli sellainen kreivi, joka ei voinut itseänsä hoitaa? Sanottiinhan häntä siivoksi mieheksi, vaikka hän olikin leskimies ja asui hovissa ja oli rikas kuin ruhtinas. Olisi hän nyt aina saanut jonkun köyhän neidin. Silloin kävi niinkuin maailmassa käy, että ylpeät lapsipuolet nyrpistivät nenäänsä, ja kansa puhui kaikenlaisia tyhmyyksiä. Mutta kun nyt kerran oli tapahtunut se, mitä ei enää voitu muuttaa, niin tuntuu, että uuden kreivittären olisi pitänyt antaa asiain mennä menojaan eikä olla tietävinäänkään tyytymättömistä katseista. Minä kysyn: mitä hän siitä huononi, kun hänellä oli puhdas omatunto? Olisin sanonut hänen sijassaan, koska hän nyt kerran oli niin miehevä: kuulepas, hyvä Bernardus vai mikä lienet, neuvon sinua kunnioittamaan isääsi!
— Mutta niinhän hän sanoikin! — huudahti pieni Liisa Kreeta, joka oli vuodattanut katkeria kyyneliä kuunnellessaan edellisen kertomuksen alussa esitettyä surullista tapausta.
— Pidä sinä pieni nokkasi kiinni, kun vanhat puhuvat, — jatkoi isoäiti kiivastuen. — Niin minä olisin kreivittären sijassa sanonut, enkä olisi neuvonut herra Bernardusta mutisemaan, vaikkapa hän olikin niin miestä mielestään. Ja sen jälkeen olisin pysynyt omassa laillisessa kodissani ja pitänyt oman avainkimppuni ja pitänyt huolen miehestäni ja lapsistani ja opettanut piikoja tottelemaan. Mutta lentää tuolla tavalla yösydännä kotoaan kuin mustalaisakka, kun on saanut kuulla vähän nuhteita ja hävyttömyyksiä, sitä kreivitär Esterin on vaikea puolustaa Jumalan ja ihmisten edessä. Oliko se ihminen ihan hullu? Sen minä vain sanon serkulle, että jos ei serkku toimita häntä kohta takaisin, niin serkku saa omatuntonsa edessä vastata, että on erottanut miehen ja vaimon, äidin ja lapset ja asettanut kallelleen sen, minkä aina pitäisi olla kohdallaan maailmassa. Kyllähän silloin on hyvä syyttää kohtaloa ja ennustuksia ja sormuksia ja muuta kurjaa taikauskoa, kun ei huolita Jumalan ja ihmisten laillisesta järjestyksestä. Kas niin oli sen asian laita. Mitähän serkulla voisi olla sitä vastaan sanomista?
— Saanko nyt sanoa ajatukseni? — kysyi välskäri sävyisästi.