— Olkaa niin hyvä. Olenpa utelias kuulemaan, miten serkku koettaa tehdä mustan valkeaksi.
— Olen kerran ennen sanonut, että on suuri merkitys sillä, mistä aineesta ihminen on tehty. Jos hän on haavasta, niin hän pian taittuu, jos pajusta, niin voi hänestä palmikoida vaikka lattiamaton, mutta jos joku on tehty koivusta, niin voi tapahtua, että hän antaa vitsaa kurittajalleen. Ja minä arvelen, että meidän olisi jo pitänyt nähdä, mistä puusta Ester Larsson oli tehty. Hän tuli, eikä suinkaan ylpeydestä, korkeasukuisen kreivin perheeseen tavaten siellä vastassaan aikansa voimakkaimmat ennakkoluulot miltei täysikasvuisissa lapsipuolissaan. Jos hän olisi tuntenut heidät oikein, olisi hän alusta alkaen varustautunut heitä vastaan ja vaatinut itselleen oman pesän, lapsipuolten tultua lailliseen ikään. Mutta hän luotti rakkauden voimaan, luotti siihen, että se voi luoda uuden maailman ja olikin oikeassa, vaikka tosin vähän liian varhain, sillä uusi tapa tarvitsee monta sukupolvea itääkseen. Hän teki, mitä suuret sielut tavallisesti tekevät: hän ei ryhtynyt minkäänlaisiin varokeinoihin ja siten hän tuli riippuvaiseksi ennakkoluulosta, joka oli häntä itseään voimakkaampi. Tämä olisi voinut häiritä, mutta ei murtaa hänen onneaan, jos hänellä vain olisi ollut mies, joka olisi ollut kyllin voimakas hänen tähtensä uhmaamaan turhia ennakkoluuloja ja tukemaan häntä rautaisella kädellä. Mutta kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld oli yhtä heikko kuin hyvä. Hän häilyi itsekkäässä rakkaudessaan ihailemansa puolison ja jumaloimansa pojan välillä; hän ei nähnyt syvää juopaa, joka ammotti heidän välillään; hän näki pinnan eikä mitannut syvyyttä; hän ei ymmärtänyt, mitä hänen puolisonsa kärsi. Tämä on ikävää, ajatteli hän, mutta kyllä se siitä paranee; koetamme välttää kohtauksia, jotka vain saattavat meidät pahaan huutoon.
— Oli sekin mies! — virkkoi isoäiti. — Olin luullut Kaarle Viktor Bertelsköldiä kunnon mieheksi ja nythän hän käyttäytyy kuin mikäkin raukka. Eikö hän olisi voinut sanoa Bertrandukselleen tai mikä hän oli: tässä olen, poika, ja tässä on äitisi: ymmärräthän! Tahtoni on, että osoitat äitipuolellesi kaikkea hänelle tulevaa kunnioitusta ja sillä hyvä.
— Ja jos hän olisi sen sanonut, — jatkoi välskäri, — ei hän olisi tehnyt sitäkään muun kuin näön vuoksi, niinkuin hän nytkin vain näennäistä rauhaa saavuttaakseen koetti olla taipuvainen. Mutta kreivitär Ester oli niitä syviä luonteita, jotka eivät tyydy ulkonaiseen muotoon; hän tahtoi totuutta. Kun hän sentähden näki erehtyneensä rakkauden "muurejamurtavasta" voimasta, niin hän valitsi keinon, joka oli sekä outo että kummastuttava, väkivaltainen ja tuskallinen, ja samalla semmoinen, jonka piti murtaa muurit, mikäli se on ihmisten vallassa. Ja jos hän ei mitään muuta saavuttanutkaan, niin saavutti hän ainakin selvyyden; hän katkaisi kahleen, joka muuten olisi hänet hitaasti tappanut. Hän käsitti heti koko asemansa: tänne hän ei voinut jäädä alati seisomatta, itse poljettuna, erottavana muurina isän ja lasten, sisarusten ja sisarusten välillä. Jos hän sitävastoin poistuisi, niin ei mikään estäisi ylimyksellistä perhettä taaskin yhteen sulautumasta. Hänen miehensä oli heikko, hänen omat lapsensa olivat nuoria; hänen menettämisensä heitä surettaisi, mutta ei murtaisi. Aallot kuohahtaisivat hänen päänsä päällä, mutta järvi tyyntyisi jälleen.
— Olen vihainen, niin vihainen Bernhardille, että tahtoisin häntä purra! — huudahti Anna Sofia. — Paul parka!
— Vera parka! — nyyhkytti Liisa Kreeta.
— No, minä ennustan, että heidän äitinsä vielä palaa, kun ajattelee asiaa; vai kuinka, serkku? — kysyi isoäiti.
— Mistä minä sen tiedän? — virkkoi välskäri. — Ei juuri siltä näytä.
— Niin, Bertrandus on saanut kolauksen vehkeistään; mutta mitä Pauliin tulee, — jatkoi isoäiti, — niin hän näyttää siivolta nuorukaiselta, vaikkakin liian romanttiselta. Antaa ampua itsensä kuoliaaksi ilkeän veljensä vuoksi, se nyt oli kerrassaan ihmeellinen päähänpisto. Miten oikein lienee ollut kasvatuksenkaan laita, kun hän yhteen aikaan ajatteli niin jumalattomia asioita. Ei mahtanut poika saada tarpeeksi kuria katkismusta oppiakseen. Entä Larsson, se vanha kitupiikki. Saadaanpa vielä nähdä, että hän antaa tuon saksalaisen tohtorin peijata itseään, se näyttää olevan vanha veitikka. Kuinka voi serkku uskotella meille, että ihminen voi elää sadanneljänkymmenen vuoden vanhaksi?
— Niin, — sanoi välskäri, — minä kerron vain, mitä muut ennen minua ovat luulleet. Sata vuotta sitten uskottiin elämän nesteeseen ja kullantekotaitoon aivan yhtä paljon kuin Kaarle XI:n aikana noitiin. Juuri silloin, kun uusi valo koitti, pääsi pimeys taas hetkeksi valloilleen entistä mustempana. Kustaa III:n aikana valaisivat maailmaa luonnontieteet kuin uusi aamurusko. Aivan luonnollista oli, että vanha taikausko silloin leimahti uudelleen. Siihen aikaan polvistuivat ihmiset enemmän Cagliostron kuin Jumalan edessä. Ei koskaan ole alkemiaa uutterammin harjoitettu kuin juuri siihen aikaan, jolloin Scheele ja Bergman kantoivat kasteelle sen parempaa tytärtä kemiaa, eivätkä ihmiset koskaan ole enemmän tavoitelleet elämän nestettä kuin Voltairen ja Holbachin opettaessa, että sielu on aine, joka häviää, kun ruumis häviää.