— Kummin pitää kertoa enemmän kuninkaasta! — virkkoi Jonathan, joka ei oikein ymmärtänyt alkemiaa ja kemiaa. — Voi, jos saisin nähdä hänet kerran oikein likeltä!
— Saathan sen, tämän näköinen hän oli, — virkkoi välskäri ja nosti poikaa korvista tämän takertuessa vanhan sedän käsivarsiin.
1. MAMMONAN ORJA.
Valtiopäivämies Joonas Perttilä oli aikoja sitten kyllästynyt valtiopäiviin ja Ruotsin pääkaupunkiin. Kuta pitemmälle kevät kului, sitä miettivämpänä hän astuskeli joutohetkinään — ja niitä hänellä oli paljon — katseli sinistä taivasta ja jäätynyttä järveä, kuuli leivojen lirittelevän ja ajatteli oivaa Isokyrön taloaan, ajatteli, miltä rukiin oraat nyt mahtoivat näyttää, kun lumi oli sulanut, olivatko rengit ymmärtäneet ajaa mitä tarvittiin ohrapelloille, mahtoivatko hevoset nyt keväällä olla hyvin laihoja, olivatko lehmät ja vasikat saaneet tarpeeksi ruokaa ja oliko jo alettu keritä lampaita. Näitä ajatellessaan hän huokasi syvään tämän maailman kaikkia vaivoja hattuineen ja myssyineen, ollen hyvin halukas toivomaan takaisin sitä aikaa, jolloin talonpoika astui auransa kurjessa ja porvari puuhasi purtensa ääressä ja pappi selitti katkismusta ja ritaristo ja aateli piirustivat sukutauluja ja kuninkaallinen majesteetti ja kruunu hallitsivat maata lakien mukaan. Niin peräti kyllästynyt hän oli ja moni muu hänen kanssaan vapauteen — tai oikeammin sen ajan vapauteen — että hän puolestaan olisi vaihtanut koko valtiomuodon vaikka puituun akanakuormaan, joka ainakin kelpasi hevosten appeeksi.
Kun hän eräänä kauniina huhtikuun iltapäivänä kulki näissä mietteissään ulos Roslagin tullista ilman mitään erityistä matkan määrää, näki hän nelipyöräisten, kahden hevosen vetämäin talonpoikaisvaunujen vaivalloisesti kahlaavan pohjattoman lian läpi kelirikkoisella maantiellä. Menihän tuo vielä, kun käyden ajoi, ainakin siihen saakka, kunnes vaunut olivat tulleet kaupungin alueelle, jossa kadut oli laskettu jollakin, joka oli olevinaan kivitystä, mutta jota yhtä hyvin sopi nimittää hyvinarvoisan maistraatin laatimiksi kaatamislaitoksiksi, sillä niin tuiki vaarallisia olivat siihen aikaan useimmat Tukholman kadut. Tässä ei auttanut ajajan taito eikä hevosten unelias astunta, vaunut luovailivat niin kauan vuorten ja laaksojen välissä, kunnes erään pojan paperileijaa pelästyneiden hevosten yht'äkkinen nykäys vihdoin joudutti tapausten kulkua sikäli, että vaunut kömpelösti köllähtäen tyhjensivät sisältönsä keskelle katua.
Joonas meni lähemmä nähdäkseen, oliko mahdollisesti joku vahingoittunut ja tapasi kaksi vanhaa miestä, jotka olivat kapineineen vierähtäneet isonlaiseen vesilätäkköön ja nyt vaivalloisesti kömpivät siitä kuivalle maalle. — Mitä ihmeitä? — huudahti hän, — eikös se ole Lauri-eno Vaasasta?
Ja aivan oikein, hänen edessään seisoi laiha, valkotukkainen äijä, joka ei voinut olla kukaan muu kuin ennen niin kookas ja kankeanuhkea kauppias Lauri Larsson, valtiopäivämies Tuomaan isä ja toisen valtiopäivämiehen, Bertel Larssonin veli, joka kuitenkin nyt, tuskin vuoden kuluessa, oli kutistunut kummalliseksi, kyyryselkäiseksi, kaarimaiseksi olennoksi ja jonka väljän, ruskean hylkeennahkalakin alta pari terävää harmaata silmää varkain ja levottomasti katseli ympärilleen. Vastausta antamatta kiiruhti tuo elävä muumio poimimaan kadulta kaikenlaisia kaatuessa pudonneita esineitä ja löysi pari kakkua karkeaa leipää, pari kulunutta rukkasta ja puupullon, jossa oli piimää, samalla kun hän hätäisen huolellisesti tarkasteli, ettei vaunujen pohjalla oleva suuri matkakirstu vain olisi vahingoittunut kaatuessa. Tässä toimessa häntä ei auttanut hänen seuralaisensa, kummallisen ja vieraan näköinen mies, joka sekä iältään että voimiltaan näytti paljon nuoremmalta, mutta joka välinpitämättömän ylenkatseellisesti odotti sitä hetkeä, jolloin hän taas saisi astua vaunuihin ja jatkaa matkaansa.
— Eikö eno enää tunne minua? — kysyi nuori valtiopäivämies. — Minä olen Joonas Perttilä ja olen iloinen saadessani opastaa enon Tuomaan luo, ellei eno mieluummin tahdo mennä yöksi rovasti Bertelin luo.
— Enpä tunne, enpä tunne tätä pahaa maailmaa, — vastasi koukistunut ukko. — Olen köyhä mies, perin köyhä äijä, jolla ei ole varaa asua niin korkeiden herrojen luona.
— Aja! — sanoi toinen matkustaja kyytimiehelle eikä näyttänyt olevan ollenkaan halukas tekemään uusia tuttavuuksia Tukholmaan tullessaan.