— Kuusi killinkiä vuorokaudessa huoneesta ja ruuasta! — jupisi vanhus. — Kuusi killinkiä? Oletteko hullu, ihminen? Minä köyhdyn keppikerjäläiseksi semmoisesta ylellisyydestä. Rakkaat ystävät, minä olen köyhä mies, jolla ei ole varaa ottaa vastaan mitään palvelusta. Eikö täällä asu ketään nuorta herraa, joka tarvitsee kengänkiilloittajaa tai vaatteiden puhdistajaa? Minä palvelisin halvasta hinnasta. Sano hänelle, että juoksen asioita kolmesta äyristä kappaleelta, vaikka kulutankin kenkiä neljän äyrin edestä, mutta kerjäläisraukan, sellaisen kuin minun, ei auta olla niin tarkka. Minä tunnen Tukholman, minä tuon hänelle joka aamu aviisit ja kuljetan rakkauskirjeitä erityistä juomarahaa vastaan.
— Ei täällä asu muita kuin mestari ja hänen säliinsä, — kuului palvelijatar, jolle valitusvirsi oli esitetty, vastaavan.
— No, sano sitten mestarille, että palvelen renkinä ruoka- ja asuntopaikalla. Tyydyn silakkaan ja leipään ja kauhalliseen vettä eikä minulla ole varaa kuluttaa lakanoita. Minä sahaan mestarille puita ja palvelen hänen liiketuttaviaan erityisestä juomarahasta. Nuoret herrat, jotka ajattavat partaansa, armahtavat kyllä miesparkaa, joka on kuluttanut kaiken, mitä hänellä on, kustantaakseen kalliin matkan Tukholmaan.
— No, mitä hänellä on tuossa suuressa, raskaassa arkussa? — kysyi piika nenäkkäällä äänellä.
— Minullako? — huudahti äijä aika tavalla säikähtäen. — Mitäpä minulla olisi? Ei mitään, rakas lapsi, ei mitään. Mitäpä minulla olisi muuta kuin vanhoja vaatteita ja kirjoja, jotka aion myydä Tukholmassa, hankkiakseni itselleni, mitä välttämättömimmin tarvitsen?
— Minä luulin siinä olevan rahaa, — kuului piika sanovan samalla äänellä.
— Jumala varjelkoon, kuinka syntisesti hän puhuu! — virkkoi taas vanhus surkealla äänellä. — Mistä semmoinen Lasarus kuin minä ottaisin rahoja! Rakas ystävä, jos olet kristitty ihminen, niin neuvo, kuinka voisin ansaita kaksitoista killinkiä viikossa, niin teet armotyön, ja minä kiitän ja ylistän sinua niin kauan kuin elän. Rahaa! Jumala armahtakoon, kuinka voi noin puhua!
— Vannokaa! — ilvehti piika.
— Minä vannon sieluni autuuden kautta, minä vannon taivaan ja maan nimessä, rakas ystäväni, ettei tuossa vanhassa arkussa ole mitään muuta kuin riepuja ja kirjoja, — virkkoi taas Larsson ilmeisesti tuskissaan. — Rahaa! Minä vannon, ettei minulla ole enempää kuin mitä päälläni kannan, minulla kurjalla ja perin köyhällä miehellä. Köyhin Tukholman köyhäinhoitolaisista on rikkaampi kuin minä, rakas ystävä.
— No, sitten kai minun pitää häntä uskoa, — mutisi piika pujahtaen ovesta.