Joonas kauhistui ja epäröi, ilmaisisiko itsensä. Siihen oli siis ahneus vienyt tämän vanhan miehen, joka elinaikansa oli koonnut aarteita aarteiden päälle eikä varmaankaan ollut tullut Tukholmaan muuta varten kuin yhä vielä kartuttaakseen sitä mammonaa, joka oli ollut samalla hänen epäjumalansa ja hänen vitsauksensa. Mutta ennenkuin Joonas vielä oli ehtinyt tehdä päätöksensä, kuuli hän sisähuoneesta toisen miehen äänen, joka tähän asti oli ollut vaiti ja jonka hän luuli tuntevansa enonsa matkatoverin ääneksi.
— Olette vannonut väärän valan, — sanoi toinen ääni. — Teillä on arkussa kahdeksantoista tuhatta riksiä rahaksi lyötyä kultaa ja kolmekymmentä tuhatta lyömätöntä.
— Minullako? Rakas ystävä, älkäämme siitä puhuko, puhukaamme yrityksestämme, — virkkoi Larsson. — Olemmehan tulleet Tukholmaan hankkiaksemme itsellemme lisäaineksia suuren, jumalallisen taitomme toteuttamiseksi. Meidän ei pitäisi laiminlyödä hetkeäkään. Joka päivä maksaa meille vähintäänkin tuhat riksiä, jotka voisimme ansaita muuttamalla rautaa kullaksi. Tuhat riksiä, se on hirmuinen summa. Köyhdymme kerrassaan, jos odotamme vielä tuntiakaan kauemmin.
— Mutta nyt olette vannonut väärän valan ja tiedättekö, mitä se merkitsee? — jatkoi toinen.
— No, no, rakas ystävä, se on vain puheenparsi. Huomenna panen plootun vaivaiskassaan. Ei meidän Herramme ole niin ankara köyhää miesparkaa kohtaan, joka sattui epähuomiossa sanomaan luvallisen ja anteeksi annettavan hätävalheen.
2. TÄHTIEN ASEMA TAMMIKUUN 14. P:NÄ 1318.
Tuo kummallinen vieras, joka tällä tavoin ikäänkuin pahana omanatuntona puhutteli vanhaa Larssonia, avasi nyt varovasti oven katsoakseen, oliko ketään viereisessä huoneessa. Mutta ovi aukeni ulospäin kätkien Joonas Perttilän, joka istui lähellä. Häntä ei huomattu, eikä hän itsekään ilmaissut itseään. Ei hän ensinkään ujostellut kuuntelemasta, hän katsoi sen päinvastoin velvollisuudekseen muistaessaan, ettei vieras voinut olla kukaan muu kuin kullantekijä ja ihmeitätekevä tohtori Martti Weis, joka edellisenä kesänä oli Larssonin tahdosta seurannut vanhaa miestä Turusta Vaasaan.
Mikä oli syynä siihen, että tohtori Weis koko vuodeksi oli hautautunut taitoineen ja tietoineen pienoiseen kaupunkiin kaukana pohjolassa? Joonas oli kyllä kuullut huhun, että tohtori riisti ja peijasi vanhaa Larssonia tuolla luulotellulla kullantekotaidollaan; mutta nyt hän sai tietää, että Larsson oli tuonut mukanaan koko arkullisen tuota kallista metallia. Jos tohtori Weis oli se konna ja petturi, joksi häntä moni luuli, mikä olisi estänyt häntä, joka oli paljon nuorempi, voimakkaampi ja kavalampi, pitkällä Pohjanlahden ympäri suoritetulla matkalla murhaamasta vanhusta tai varastamasta vanhalta saiturilta hänen rahojansa? Molemmat olivat he kuitenkin tulleet tänne terveinä ja niinkuin näytti, hyvässä sovussa. Joonas oli utelias saamaan selityksen tähän arvoitukseen.
Hän ymmärsi kohta, ettei tuo ylen varovainen tohtori Weis kuitenkaan ollut kaikkitietävä. Ihmeiden tekijä ei aavistanut, että ohuen oven takana oli outo kuuntelija, joka kuuli joka sanan, vaikka matkatoverit puhuivatkin matalalla äänellä.
— Olen nyt teitä palvellut enemmän kuin puoli vuotta, sanoi tohtori. — Olen tehnyt teille mieliksi ja teidän hyväksenne muuttanut yksitoista leiviskää rautaa kullaksi. Se, mikä teillä on tuossa arkussanne, on vain vähäinen osa aarteistanne, sillä suurimman osan olette kaivanut maahan Vaasassa enkä minä ole kysynyt teiltä mihin paikkaan…