— Jumalan tähden, — änkytti Larsson, — ajatelkaa mitä sanotte, jos seinillä olisi korvat! Eihän minulla köyhällä miehellä ole yhtään mitään, ei kerrassaan mitään! Mihin olisin kaivanut niin paljon rahaa?
— Se on totta, — virkkoi tohtori kylmästi, — köyhä olette, perin köyhä kaikkine kultinenne, köyhempi kuin kerjäläinen, joka köyhyydessään kuitenkin laulaa, kun on syönyt vatsansa täyteen. Olette köyhempi kuin kurjin ruotiukko, joka ainakin voi nukkua ja unohtaa, mutta sitä te ette voi. Olette köyhempi kuin koira, jonka mieltä rikkatunkiolta löytämänsä luu ilahuttaa, sillä koira voi murista, kun sitä lyödään, mutta te silittelette sitä kättä, joka teitä lyö korvalle, senvuoksi, että se käsi tarjoaa teille kultaa. Kas, niin kurja te olette, että jos olisin katkerin vihollisenne ja olisin tahtonut pyyhkiä teidät ihmisten kirjoista, minä en olisi voinut upottaa teitä syvemmälle onnettomuuden ja alennuksen kuiluun. En ole ystävänne, sillä jos olisin sellainen, en olisi heittänyt kultapalaa toisensa perästä teidän aina nälkäiseen kitaanne ja siten tehnyt teitä yhä janoisemmaksi. Mutta en myöskään ole vihollisenne, sillä miksi vihaisin noin kurjaa olentoa? Johan riittää, kun halveksin teitä. Ystävyys ja viha eivät merkitse minulle mitään; en vihaa enkä rakasta ketään kuolevaista; tieni kulkee korkealla ihmisten päitten yllä ja minä katson heihin alas, niinkuin matkustaja metsässä katselee muurahaisten teitä varisseiden ja kuivuneiden havunneulain välissä. On kuitenkin olemassa jotakin, joka on sitonut minut niin kurjaan olentoon kuin te olette. Eikö teitä ole kummastuttanut, etten koskaan ole tahtonut korvausta vaivoistani?
— Korvausta? — huudahti Larsson säpsähtäen. — Mitä minä köyhä mies voisin tarjota teille muuta kuin kiitollisuuteni ja ihailuni?
— Huolinko minä kiitollisuudestanne ja ihailustanne? Kun ette enää minua tarvitse, toivotte minut sinne, missä pippuri kasvaa.
— Mutta ettehän aio minua jättää? Se on mahdotonta! tohtori, meillä on vielä niin paljon tekemättä! Kun olemme hankkineet itsellemme uudet ainekset, teemme kultavuoria, eikö niin? Ja te saatte kohtuullisen osanne, tohtori. Tehkäämme sopimus. Saatte kymmenen prosenttia, sillä nähkääs, minä olen liikkeen päämies ja te olette yhtiömieheni. Mitäs siitä sanotte, tohtori? Eikö se ole hyvä sivutulo ja ehkä … ehkä, jos olette hyvin ahkera, saatte yksitoista prosenttia! — lisäsi vanhus, syvään huoahtaen omaa auliuttaan.
— Mikä estäisi minua ottamasta vaikka yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia ja jättämästä teille vain raudan arvon? — ivaili tohtori.
— Ei, sitä ette voi tehdä, rakas tohtori! Ette voi niin peijata köyhää vanhaa miestä, joka on osoittanut teille niin paljon luottamusta. Mutta jos ette tyydy vähempään, niin — saatte kaksitoista prosenttia!
— Kuulkaa minua! Jos teillä on vielä rahtunenkaan tervettä järkeä kuivettuneissa aivoissanne, niin pitäisi teidän toki ymmärtää, etten huoli kullasta. Mikä estää minua laskemasta vaikka Tukholman kadut tuolla metallilla, jos se minua vain huvittaa? Mutta teillä on jotakin, jolla ei teille nyt ole mitään merkitystä, mutta joka minulle on arvokkaampi kuin kaiken maailman kulta. Sen minä nyt vaadin korvaukseksi pitkällisistä vaivoistani, ja te voitte itse määrätä, mitä muuta vielä tahdotte.
— Mitä se voisi olla? — kysyi vanhus hätäisen uteliaasti. — Onko se nuorin tyttäreni Katri? Ottakaa hänet, tohtori, ottakaa! Olkoon hän omanne, jos lupaatte minulle, odottakaahan — vielä yksitoista leiviskää. Tarkoitan, yksitoista leiviskää tänä vuonna ja sitten yhtä paljon vuosittain, vai mitä itse arvelette?
— Kas sitä koronkiskojaa! Hän voi myydä oman lapsensakin! Mutta olkaa huoleti, minä välitän yhtä vähän naisista kuin kullasta. Sulattimessani minä voin tehdä itselleni naisen niin kauniin, ettei maailmassa ole hänen vertaistaan nähty sitten äitimme Eevan aikojen! Mutta minä halveksin semmoisia leikkikaluja. Muuta minä tarvitsen.