Nuori vieras oli alussa tuottanut hänelle paljon huolta, sillä välskäri oli jo menettänyt kaiken toivonsa, kun ei kuulaa voitu ottaa pois. Mutta onneksi oli olemassa toinen sekä hellempi että rohkeampi henkilö, joka ei ensinkään ottanut uskoakseen, että yhdeksäntoistavuotiaana voidaan kuolla niin vähäpätöisestä syystä kuin kuulasta, joka oli vikuuttanut ainoastaan oikean keuhkon lievettä ja pysähtynyt lähelle selkäpiitä. Tämä oli sama "Östanlidin muori", joka Solnassa oli ottanut hoitaakseen haavoittunutta nuorukaista ja joka nyt, kun välskäri oli kohteliaasti toimitettu pois, saatuaan kohtuullisen maksun vaivoistaan ja vaitiolostaan, yksin otti vastatakseen nuoren miehen parantumisesta.

Hovimetsästäjä huomasikin kohta ilokseen, ettei hänen hoidettavansa olisi voinut joutua parempiin käsiin, Östanlidin muori ei ollut mikään vasta-alkaja. Ei olisi ammattiaan harjoittava oikea haavalääkärikään voinut taitavammin kuin hän panna sidettä tai parantaa haavakuumetta eikä paraskaan Asklepioksen oppilas olisi voinut vetää hänelle vertoja hänen väsymättömässä, sairaan kaikki pienimmätkin toiveet täyttävässä huolenpidossaan. Hän valvoi ensi viikon yötä päivää sairaan vuoteen ääressä ja vasta yhdeksännen vuorokauden kuluttua, kun vaara oli ohitse ja haava nopeasti alkoi parantua, hän soi itselleen muutamain hetkien levon laskeutuen patjalle hoidokkinsa viereen.

Ja kuinka hellästi, kuinka sanomattoman kiitollisesti katsoivatkaan nuorukaisen silmät Östanlidin muoriin! Ne, jotka luulevat, ettei nuoren miehen rakkaus mitenkään voi koko sydämen voimalla kohdistua vanhempaan naiseen, ne erehtyvät suuresti. Ei ole mitään sydämellisempää, mitään puhtaampaa rakkautta kuin se, jolla Paul Bertelsköld palkitsi armaan hoitajansa rakkauden, ja jos milloinkaan maan päällä välähtelee heijastus siitä rakkaudesta, jolla taivaan enkelit toisiaan rakastavat, niin se on tuommoinen puhdas, uhrautuva, kaikkea jalostava rakkaus, joka on olemassa — äidin ja lapsen välillä.

Sillä miksi salaisimme lukijalta sen, minkä hän luultavasti jo kauan on aavistanut? Kuka muu kuin äiti voisi tuolla hellällä, kaikkea aavistavalla valppaudella seurata tottumattoman, haaveksivan, kiihkoilevan nuorukaisen askelia? Kuka muu kuin hylätty, sorrettu nainen, voisi löytää ilonsa ja lohdutuksensa semmoisessa yhtymisessä? Kuka muu kuin "Ester Larsson, entinen kreivitär Bertelsköld" voisi tällä tavalla omistaa kaiken rakkautensa yksin olevalle lemmikilleen, sydämensä lapselle, Paulilleen?

Oli vielä toinenkin nainen, joka harhaili levotonna etsien hänen jälkiään, mutta hänen lempensä oli toista laatua.

Yksinäisessä metsästäjänmajassa oli ollut hetki, jota kreivitär Ester sekä pelkäsi että hartaasti odotti. Se oli se hetki, jolloin Paul ensi kerran tuntisi äitinsä.

Yhdeksän pitkää vuorokautta hän oli, vaikka se olikin hänestä ylen vaikeaa, tuntemattomaan talonpoikaispukuunsa pukeutuneena huolellisesti peittänyt häneltä kasvonsa siinä pelossa, että ilo ja hämmästys voisivat tappaa pojan hänen syliinsä. Näiden yhdeksän päivän kuluessa oli Paul aavistamatta, kuka hänen hoitajansa oli, vastaanottanut hänen vapisevasta kädestään rohdot ja kiitollisin tuntein seurannut hänen ainaista huolenpitoaan. Hän tunsi selittämätöntä mieltymystä tuohon outoon talonpoikaisnaiseen, jonka musta huivi aina oli vedettynä niin syvään otsalle ja joka ei hänen kysymyksiinsä koskaan vastannut muutoin kuin äänettömällä, suopealla päännyökkäyksellä. Mutta eräänä päivänä, kun hän istui sairaan vuoteen ääressä ja luuli tämän nukkuvan, oli hän väsyneenä rasituksesta ja valvomisesta nojannut päänsä sängynlaitaa vastaan, hänen silmänsä olivat vasten hänen tahtoaan sulkeutuneet, hän oli nukahtanut siitä mitään tietämättä. Paul ei nukkunut, hän oli hetken aikaa katsellut naista ääneti ja kummastellen, sitten hän oli hiljaa siirtänyt mustaa huivia hiukan syrjään hänen otsaltaan nähdäkseen kerrankin, kuka oli tuo salaperäinen nainen, jolle hän oli kiitollisuudenvelassa hengestään — ja kuta kauemmin hän katseli noita kalpeita, mutta kauniita kasvonpiirteitä ja suljetuita silmäkulmia mustine silkkiripsineen, sitä korkeammalle oli tunteitten lämmin vuo kohonnut hänen sydämessään, hänen kyynelensä olivat alkaneet virrata kuin tulvehtimallaan oleva lähde, joka kumpuilee salatusta syvyydestään ja hän oli laskenut käsivartensa tuntemattoman, nyt tunnetun nukkuvan naisen kaulan ympärille. Silloin oli nainen herännyt, silloin olivat hänen mustat silmänsä, joita Paul lapsuudessaan oli niin suuresti ihaillut ja joilla ei hänen mielestään ollut vertaisiaan koko suuressa maailmassa — silloin olivat nuo kaksi loistavaa aurinkoa yht'äkkiä tulleet pilvien takaa näkyviin ja katselleet häntä sanomattomalla rakkaudella — ja silloin lepäsivät äiti ja poika, pitkien murheiden ja vuosikausia kestäneen eron jälkeen, taas toistensa sylissä. Semmoisia hetkiä ei voi koskaan unohtaa, ne kestävät ikuisesti eikä niitä voida muistista hävittää, ei tässä eikä tulevassa elämässä.

Mutta sitten oli vihdoin äiti hellällä väkivallalla taaskin työntänyt poikansa luotaan ja peittänyt hänen otsansa suudelmillaan ja pakottanut hänet lepäämään ja olemaan rauhassa, ja Paul oli taas nukahtanut tuntien olevansa onnellisempi kuin koskaan ennen. Mitä nyt enää merkitsi hänen lyhyt, ohimenevä ruumiillinen tuskansa! Nyt oli taas kaikki hyvin, nyt hänellä oli taas äitinsä, nyt ei hän ollut yksin, eikä hänen äitinsä ollut yksin maailmassa, nyt he eivät enää koskaan eroaisi toisistaan, nyt hän voisi omistaa äidilleen koko elämänsä, tehdäkseen hänet onnelliseksi. Ja Paul kiitti sitä kuulaa, joka oli kulkenut niin liki hänen sydäntään ainoastaan valmistaakseen sille näin suuren ilon; jopa hän tunsi kiitollisuutta kovaa veljeäänkin kohtaan, sillä ilman hänen lemmetöntä käytöstään hän ei olisi päässyt nauttimaan sitä autuutta, jonka äidin tapaaminen hänelle nyt tuotti.

Seuraavana päivänä olivat äiti ja poika tyyntyneet niin paljon, että voivat avata toisilleen sydämensä ja kertoa kaikki, mitä heidän erossaolonsa aikana oli tapahtunut. Paul kertoi avomielisesti kaikki seikkailunsa; hänen äitinsä ei voinut olla yhtä suora. Hänen täytyi säästää heikkoa isää ja sydämetöntä veljeä — ja hän teki sen niin hienotunteisesti, että syy hänen murheisiinsa näytti johtuvan ainoastaan ajan ennakkoluuloista ja sääty-ylpeydestä, joita vastaan yksityiset vielä turhaan koettivat asettua. — Olemmehan kaikki kuitenkin sokeita, heikkoja olentoja, — virkkoi hän. — Miksi hakisimme täydellisyyttä maailmassa? Se aika on kyllä tuleva, Paulini, jolloin ei toinen synny toistaan parempana tai pahempana ja jolloin ei ole olemassa muuta aatelia kuin miehen tai naisen oma ihmisarvo. Mutta yksin jo tämä tieto sisältää kokonaisen uuden aikakauden ja miksikä valittaisimme sitä, ettei korkea tammi heti kohoa täyskasvaneena, kun näemme sen siemenen juurtuvan jalkaimme juuressa? Monet kyynelet vielä vuotavat ja monet huokaukset kohoavat taivaaseen, ennenkuin säätyerotus sulaa kuin talven kinos kevätauringossa. Odottakaamme kärsivällisesti parempaa aikaa, ja sinä, Paulini, joka olet mies, työskentele uskollisesti ihmiskunnan eduksi, niin on tulevaisuus sinun!

— Niin, äitini, — vastasi Paul, — olen sitä jo ajatellut. Olen
Upsalassa tutustunut erääseen nuoreen ylioppilaaseen, nimeltä Thorild.
Jos tietäisitte, kuinka usein olemme puhuneet juuri samasta asiasta ja
kuinka kaikki ihmiset kerran tulevat vapaiksi ja tasa-arvoisiksi…
Mutta ette ole vielä kertonut mitään paostanne Falkbystä.