Kreivi Bernhardilla oli muutamia valtiollisia ystäviä, jotka kohteliaisuudesta tulivat hänelle osoittamaan osanottoaan. Persoonallisia ystäviä hänellä ei ollut ainoatakaan, ja kun hänen sisarensakin, paroonitar Clairfeld, tähän aikaan oli pakotettu lähtemään Tukholmasta, matkustaakseen ensi avovedellä miehensä luo Saksaan, ei ollut ketään, joka olisi hänelle osoittanut todellista osanottoa. Kamaripalvelija Joséta, joka tähän saakka oli ollut hänen uskollinen kätyrinsä, ei kreivi enää voinut sietää; espanjalainen täytyi erottaa talosta, ja uudet, Tukholmassa otetut palvelijat olivat nyt haavoitetun ainoat hoitajat.
Kreivi Bernhard kärsi usein niin kovia ruumiillisia tuskia, että hän toivoi kuolevansa; mutta vielä enemmän hän rauhallisempina hetkinään kärsi siitä sanomattoman toivottomasta tunteesta, että oli yksin maailmassa. Semmoisina hetkinä hän olisi antanut kaiken, mitä hänellä oli, voidakseen ostaa itselleen edes ainoankaan todellisen ystävän, yhden ainoan ystävällisen kädenpuristuksen, jopa yhden ainoan sydämestä lähtevän sanankaan, mutta kaikki se häneltä puuttui! Ja silloin hänet valtasi taas tuo synkkä, katkera ylpeys, hän kiroili Jumalaa ja ihmisiä ja vannoi, kerran terveeksi tultuaan, kostavansa tuolle kylmälle, sydämettömälle maailmalle, joka hylkäsi hänet hänen onnettomuudessaan — hän usuttaisi ihmiset toistensa kimppuun, hän sytyttäisi maailman tuleen ja sen raunioilla hän uhmaillen ja ivaillen katselisi, kuinka kurja, halveksittava ihmiskunta sukupuuttoon häviää.
Eräänä yönä hänen unetonna ja tuskaisena maatessaan alkoivat nuo hurjat kuumehoureet häntä taas repiä ja raastaa. Hän oli lääkäriltä tiedustellut tilaansa ja saanut välttelevän vastauksen, josta hän hyvin ymmärsi, että hänen elonhetkiensä mitta nyt oli täysi. Hänellä ei siis ollut edes sitä lohdutusta, että olisi voinut kostaa. Hänen loistava ratansa olisi nyt yht'äkkiä päättyvä, hän kuolisi kurjan salamurhaajan surmaamana, ei kenenkään kaipaamana, ei kenenkään itkemänä. Korkeintaan isä häntä ajattelisi, mutta hänkin unohtaisi hänet pian muun perheensä piirissä. Ja kuka hänet perisi? Paul, jota hän vihasi — mikä nöyryytys! Hänen äitipuolensa, jota hän inhosi — mikä kohtalon iva! Miksei hän ollut nainut, jättääkseen jälkeensä edes pojan, joka olisi voinut riistää noilta vihatuilta sukulaisilta heidän oikeutensa? Olihan hän ainoastaan kolmenkymmenen vuoden vanha — hän voisi vieläkin korjata sen, mitä oli laiminlyönyt — mutta ei — hänellähän ei enää ollut elettävänään kuin muutamia tunteja! Mitähän, jos hän käyttäisi nuo tunnit vihittääkseen itsensä tautivuoteella? Kenen kanssa? Kenen tahansa. Hänen leskensä tulisi Paulin ja äitipuolen harmiksi saamaan osansa perinnöstä. Mistä hän nyt pian löytäisi sopivan kreivittären? Sen pitäisi tietysti olla aatelissukua, sen pitäisi halveksia perheeseen tunkeutuneita aatelittomia aineksia; mutta kukapa huolisi ruveta hänen kostonsa välikappaleeksi? Hän ajatteli sinne tänne keksimättä kuitenkaan ketään sopivaa.
Hänen näitä miettiessään painoi väsymyksen unenhorros aamupuolella hänen silmäluomensa umpeen. Hän ei nukkunut eikä valvonut, hän tunsi vielä selvästi joka esineen huoneessa, näki palkatun, vanhan hoitajan, jonka tuli valvoa hänen kanssaan, mutta joka torkkui kamarin nurkassa.
Hän lepäsi tuossa tietoisuuden ja tiedottomuuden välisessä horrostilassa, joka peittää kuin harso aistimien toiminnan sitä kuitenkaan kokonaan pysähdyttämättä.
Silloin hän vastapäisen seinän viheriällä paperilla huomasi heikon, vaaleansinisen valon, joka näytti olevan heikosti tuikkivan lampun heijastus. Mutta jos se oli vain heijastusta, niin miksi se lisääntyi, miksi se vähitellen selveni ja miksi se yhä selvemmin muodostui ihmishahmoksi? Kreivi Bernhard ei voinut kääntää siitä silmiään. Hän ei ollut kyllin tajussaan miettiäkseen mitään sen johdosta, mitä näki; ei se häntä kummastuttanut, ja kuitenkin hän oli ollut siksi kauan uuden ranskalaisen filosofian vaikutuksen alaisena, ettei uskonut aaveita eikä mitään muutakaan. — Hän katseli välinpitämättömästi tuota outoa ilmiötä saattamatta kuitenkaan kääntää siitä silmiään.
Hetken kuluttua oli valo ikäänkuin sulautunut kalpean, lempeän ja surullisen naisen kuvaksi, joka oli puettuna jo kauan sitten menneen aikakauden pukuun. Hän leijaili pois seinältä ja läheni kuulumatonna sairaan vuodetta. Nainen kumartui vuoteen yli ja näytti suutelevan sairaan sidottua päätä. Sairas ei sitä kuitenkaan oudoksunut eikä vetäytynyt takaisin; hän tunsi ikäänkuin suloisen kukkaistuoksun koskettelevan polttavia ohimoitaan ja huokuvan niiden yli virvoittavaa viileyttään.
Silloin hän oli kuulevinaan ikäänkuin sanoja, mutta ne eivät olleet ääniä, jotka sattuivat hänen korvaansa, ne olivat ennemminkin ajatuksia, jotka kuulumatta yhtyivät hänen omiin ajatuksiinsa ja samalla olivat ikäänkuin ihmishuulten ilmilausumia sanoja. — Bernhard Bertelsköld, — sanoi kalpea surullinen ja lempeä haamu. Minä olen sukusi kantaäiti. Miksi olet niin syvästi mieleni murehduttanut?
Kreivi Bernhard ei vastannut. Mitäpä hän olisikaan vastannut?
— Tiedä, — jatkoi haamu, — kirous ja siunaus ovat alusta alkaen taistelleet sukusi kohtalosta. Kaksi esivanhemmistasi on erinnyt kirottuna, kaksi siunattuna täältä maan päältä. Kolmas, jota kirous painaa, olet sinä, ja tänään puolenpäivän aikana on sinun hetkesi tullut. Mutta minä olen syleillyt Vapahtajamme polvia ja rukoillut Hänen nimessään, että sinulle suotaisiin vielä vuosi parannuksen aikaa. Käänny, käänny, käänny syntiseltä tieltäsi! Katso, se käsi, joka on sinut parantava, on sinua lähellä. Sinulle on suotu vielä vuosi, jonka kuluessa voit taivaassa ja maassa hakea sovintoa, mutta jos vuosi on kulunut etkä ole sieluasi kääntänyt pimeydestä valkeuteen, niin saakoon pimeys saaliinsa ja kolmas kirous on toteutuva suvussamme…