Näin puhuessaan haamu tuli yhä kapeammaksi ja läpikuultavammaksi, vartalon ääriviivat näyttivät haihtuvan ilmaksi ja kohta näkyi vastapäisellä seinällä vain entinen, heikko, vaaleansininen valo, kunnes sekin vihdoin hälveni pois, ja ainoastaan riutuva lamppu valaisi himmeästi hämärää huonetta.
Kreivi Bernhard tunsi, kuinka kaksi vastakkaista virtaa tulvaili esiin hänen sielunsa salaisista lähteistä. Kun vanha ivallinen hymy toisaalta tahtoi hiipiä hänen huulilleen, hiipi taas toisaalta jotakin aivan toisenlaista hänen silmäluomiensa alta, jotakin, jota ei ollut siellä näkynyt sitten hänen lapsuutensa päivien: se oli melkein kuin kyynel. Jos hän olisi ollut tajussaan, olisi hän sanonut itselleen: tämä johtuu taudin tuomasta heikkoudesta. Nyt ei hänellä ollut voimaa siitä suuttua, hänen uupuneet silmänsä sulkeutuivat ja hän vaipui oikeaan uneen, jota kesti useita tunteja.
Hänen herätessään oli jo täysi päivä, ja lääkäri seisoi hänen vuoteensa ääressä. Epäselvä muisto yön näystä väikkyi vielä sairaan mielessä ja hän kysyi jyrkästi:
— Tänäänkö puolenpäivän aikana minä kuolen?
— Älkää häiritkö lepoanne semmoisilla ajatuksilla, herra kreivi! — vastasi lääkäri taaskin kierrellen. — Tahdomme koettaa kaikkea, mitä taitomme voi.
— Kun taitonne voi niin vähän, — huudahti kreivi katkerasti, — niin tekisitte rehellisemmin, tohtori, jos sanoisitte minulle totuuden. Olen mies enkä pelkää kuolemaa. Sanokaa siis suoraan, montako tuntia saan vielä elää?
— Jos herra kreivi välttämättömästi tahtoo sen tietää, — vastasi tohtori, — niin täytyy minun tunnustaa, että tulehdus lisääntyy. Tunnin kuluttua te alatte houria, ettekä siitä enää virkoa. Jos tahdotte notarion kirjoittamaan viimeistä tahtoanne, niin täytyy sen tapahtua pian.
— No hyvä, sinä kurja puoskari, jommoisia te kaikki olette, — jatkoi haavoittunut, — koska minä vielä voin käskeä, niin käsken teidät heti tiehenne. En tarvitse teitä enää!
Lääkäri pudisti päätään ja kuiskasi mennessään hoitajattarelle: houraileminen on jo alkanut. Parasta on kutsua tänne vankka mies, sillä häntä on vaikea pidellä.
Hoitajatar meni, ja kreivi jäi yksin. — Mene, minä halveksin sinua ja koko taitoasi, kurja kerskailija! — huusi hän poistuvan lääkärin jälkeen. — Olen kolmenkymmenen vuoden vanha, ja kurja katukivi lopettaa päiväni. Hyvä on, minä näytän voivani halveksia elämää, niinkuin minä halveksin teitä kaikkia! Olen iloinen kerrankin saadessani lopettaa tämän kurjan narripelin.