— Siihen hän on liian pahasisuinen ja ylpeä. Hän vihaa minua enemmän kuin minä häntä.
— Niinkö luulette? Ehkä tuomitsette häntä väärin?
— En. Maailmassa ei ole ketään, joka minusta huolisi, — ei ketään muita kuin te, muori! Sisareni on minut hylännyt, veljeni minua inhoo, ja isäni… Johtuu jotakin mieleeni. Te olette liian vanha minulle, mutta jos hankitte minulle sormuksen, niin tahdon naittaa teidät isälleni. Hän ei pidä niin suurta väliä ja minä olen tottunut äitipuoliin.
— Muistakaa sieluanne. Tuommoiset ajatukset ovat kuin kiviä lastatussa veneessä ja semmoisin sanoin ette koskaan parane! — nuhteli hoitajatar sairastaan totisesti, melkein ankarasti. Hän näki kyllä, että kova sydän ei vielä hetikään ollut nöyrtynyt.
Taaskin koetti haavoittunut hymyillä, mutta ei voinut.
— Päätäni pakottaa, — hän valitti.
Hoitaja meni noutamaan raitista vettä. Eteisessä tuli häntä vastaan nuori talonpoika, joka pyysi puhutella kreiviä.
— Sanokaa minulle asianne, niin vien sen perille, — vastasi
Östanlidin muori.
— Voinhan tulla toiste uudestaan, — arveli talonpoika. — Olisin tahtonut antaa kreiville erään hukkaan joutuneen kapineen.
— Onko se sormus? — kysyi talonpoikaisnainen yht'äkkisen, hänelle ominaisen mielijohteen vaikutuksesta.