— On, sormushan se on, — vastasi talonpoika kummastellen.
— Antakaa se sitten minulle. Kreivi siitä juuri äsken puhui. Hän kaipaa sormustaan, hän puhuu siitä yötä päivää. Mutta se ei ole onneksi hänelle.
Joonas Perttilä pudisti päätään. — En tunne teitä, — sanoi hän — ja siinä vanhassa kuparipalasessa kuuluu olevan joitakin salaisia taikoja. — En anna sitä kenellekään muulle kuin kreiville itselleen,
Sen kuullessaan heitti talonpoikaisnainen taapäin huivin, joka peitti hänen otsansa ja paljasti kasvot, joiden ilmeessä oli niin paljon jaloa ja ylevää, että Joonas vasten tahtoaan tunnusteli, oliko hän unohtanut lakin päähänsä.
— Olenko sen näköinen, että voisin pettää? — kysyi hän.
— Suokaa anteeksi, — sopersi Joonas. — Tässä on sormus, ja koska kreivi on määrännyt 500 talarin palkinnon sille, joka hankkii hänelle tuon romukalun takaisin, niin olkaa niin hyvä ja sanokaa hänelle, että hän lahjoittakoon rahat Isokyrön pitäjän köyhille. Eipä sillä, että meillä juuri olisi köyhiä Isokyrössä, — lisäsi talonpoika viekkaasti, — mutta ovathan rahat hyvät olemassa, jos sattuisi tulemaan hallavuosi tai pari.
— Sano terveisiä äidillesi, Joonas — sanoi talonpoikaisnainen, otti sormuksen, peitti taas kasvonsa ja katosi lähimmästä ovesta. Joonas seisoi siinä aika tavalla ällistyneenä. — Olenko tehnyt viisaasti vai tyhmästi? Missä olen ennen nähnyt nuo kasvot? — ajatteli hän, mielessä jokin himmeä muisto lapsuuden ajoilta.— Mutta samapa se. Olen iloinen, että olen päässyt tuosta jumalattomasta taikakalusta. Siitä pitäen, kun sen parturin lattialta löysin, on painajainen jok'ainoa yö ratsastanut kahareisin sänkyni laudalla.
Östanlidin muori seisoi samaan aikaan viereisessä huoneessa katsellen sormusta, joka kerran niin mahtavasti oli vaikuttanut hänen omaan kohtaloonsa. Hän oli silloin ollut valmis siunaamaan sen voimaa, ja kuitenkin — kuka tohtisi sanoa, ettei hänen ehkä olisi ollut parempi, jos tämä sormus yhä vieläkin olisi ollut haudattuna kolmenkymmenen sylen syvyydessä Vaasan sataman pohjahiekassa.
Hän oli tuskin ennen nähnyt sormusta, eikä koskaan pitänyt sitä kädessään. Nyt hän katseli sitä päivää vasten. Kuinka se olikaan kummallista tekoa! Kuinka kummallinen olikaan sen himmeä loiste! Ja nuo kirjaimet, joista hän niin usein oli kuullut puhuttavan, kuinka selvästi voikaan ne vielä erottaa sormuksen sisäpuolella.
Häntä puistatti, kun hän muisti Neptunus Gastin. Olikohan tässä mitättömässä kuparipalasessa todellakin se salainen voima, joka siinä sanottiin olevan? Oliko totta, että se oli vienyt jo monta ihmistä ajalliseen ja iankaikkiseen turmioon? Oliko totta, että jokainen; joka sitä piti, voi muuttaa onnettomuuden synkimmän yön onnen valoisimmaksi päiväksi; oliko totta, että samassa, kun sen otit käteesi, kohtalosi muuttui?