Kummallinen kiusaus valtasi hänet. Eikö haavoittunut tuolla sisällä juur'ikään ollut luvannut hänelle, että jos hän saisi sormuksen, hän naittaisi hänet hänen — puolisolleen? Jos hän nyt antaisi sairaalle tuon salatun aarteen, silloin hänellä olisi poikapuolensa oma sana takeena siitä, että hän saisi takaisin kaikki oikeutensa ja voisi palata puolisonsa luo. Tai jos hän pitäisi sormuksen, eikö sen ylistetty voima veisi häntä kaikkien pyrintöjensä perille: onneen, sovintoon ja rauhaan? Hän taisteli lyhyen hetken kiusausta vastaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo vapisi niiden pahain ajatusten voimaa, jotka melkein kuin magneettisesti tuntuivat säteilevän tuosta pirullisesta taikakalusta.
Östanlidin muori seisoi siinä vielä vaipuneena näihin ajatuksiin, kun hän takanansa kuuli äänen — äänen, joka kaikkia muita ääniä voimakkaammin tunki hänen sydämeensä. Se oli hänen puolisonsa, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin ääni.
— Kuinka on kreivin laita? Elääkö hän? — kysyi vapiseva ääni.
— Elää, — vastasi talonpoikaisnainen tuskin kuuluvasti ja nojautui ikkunanpieltä vasten pystyssä pysyäkseen.
— Onko hän jo niin parantunut, että ilman vaaraa voi nähdä isänsä? — kysyi Bertelsköld malttamattomasti, huomaamatta oudon naisen liikutusta.
Hoitajatar sai sekunnin pari tointuakseen. — Kylli hän voi, — kuiskasi nainen. — Sillä ehdolla, että teidän armonne ei puhu mitään, mikä häntä liikuttaa tai surettaa; sillä hän on vielä kovin heikko.
— Hyvä. Tahdon olla varovainen, — vastasi kreivi astuen sairaan huoneeseen.
Hänen tuntematon puolisonsa seurasi häntä hiljaisin askelin. Nurkassa oli varjostin, ei kukaan huomannut häntä sen takaa. Hän kuuli, hän näki kaiken enemmän sydämensä kuin silmäinsä ja korvainsa avulla. Oi, kuinka hänen nuoruutensa rakastettu olikaan vanhentunut näiden kymmenen kuukauden kuluessa sen jälkeen, kun he viimeksi näkivät toisensa! Miten olivat käyneet kalpeiksi hänen kasvonsa! Kuinka koukistunut oli nyt hänen muinoin komea ryhtinsä! Ja kuinka himmeästi hänen lempeät siniset silmänsä loistivatkaan entiseen verraten! Mutta kuitenkin hänen vaimonsa rakasti häntä, tunsi rakastavansa häntä enemmän kuin koskaan ennen, sillä hänhän oli syypää noihin murheisiin, hän, joka kuitenkin oli vannonut olevansa hänen elämänsä ilo!
Isän ja pojan kohtaus oli lämpimämpi kuin heidän näkymätön todistajansa uskalsi toivoakaan. Isä unohti kaikki saadessaan nähdä esikoisensa; poika tunsi rakkauden kaipausta, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.
— Isäni, — sanoi Bernhard, — olen pahasti teitä loukannut…