— Puhukaamme siitä sitten, kun olet parantunut, — sanoi kreivi. — Luoja on lähettänyt meille nämä koettelemukset meitä rangaistakseen ja poistaakseen meidän suuria puutteellisuuksiamme: sinun ylpeyttäsi ja minun heikkouttani. Olen rientänyt Tukholmaan pelastaakseni kaikki, mitä minulle on rakasta maailmassa; kadonneen puolisoni, molemmat poikani ja perheemme kunnian. En tule omin voimineni, vaan Jumalan voimalla, jonka itsessäni tunnen. Ei enää saa olla pimeyttä ja vainoa ympärillämme. Kaikki, kaikki rukoilkaamme Kaikkivaltiaan armoa!
Kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld oli jalo tällä hetkellä. Kaikki se epämiehekäs heikkous, joka oli himmentänyt hänen totuutta rakastavaa, pohjaltaan ylevää luonnettaan, näytti nyt, kun hän oli menettämäisillään kaikki, joka antoi arvoa hänen elämälleen, kerrassaan kadonneen. Hän seisoi nyt miehuullisena, pää pystyssä ja vakavasti päättäneenä taistella kohtaloaan vastaan ja pelastaa perheensä.
— Kuinka hän on kaunis! kuinka hän on kaunis! — ajatteli hänen näkymätön, tuntematon puolisonsa salaisessa nurkassaan ja oli valmis heittäytymään hänen syliinsä ja suutelemaan niinkuin ennen hänen rakkaita, harmaita hapsiaan ja hänen korkeaa, lempeää, huolten uurtamaa otsaansa.
6. TAISTELU IHMISSYDÄMESTÄ.
Sinä päivänä, jona Östanlidin muori istui vain muutamain askelten päässä kadotetusta puolisostaan, joka ei aavistanutkaan hänen läsnäoloansa, ja kun oli ainoastaan hänen itsensä vallassa heittäytyä hänen syliinsä ilokyynelin vastaanotettavaksi, sinä päivänä kiusaaja tuli hänen luoksensa mahtavana kuin se vain harvoin lähenee naissydäntä. Kavalat ajatukset palasivat kaksinkertaisella voimalla. Mene, sanoi kiusaaja, ilmaise itsesi ja lopeta katkera surusi! Vieläkö pelkäät poikapuolesi vihaa? Houkko, onhan sinulla kuninkaan sormus! Etkö tiedä, että sinulle tästä lähtien kaikki onnistuu? Ei voi niin rohkeaa ajatusta aivoissasi syntyä, ettei se heti toteutuisi, ja oletko sitäpaitsi unohtanut Bernhardin lupauksen antaa sinut tuntematonna miehellesi, jos annat hänelle sormuksen?
Mikä kiusaus! Mikä kova taistelu! Mutta kurja, hylätty vaimo ei langennut. Hän ymmärsi, ettei hänen aikansa vielä ollut tullut. Sormus poltti hänen kädessään ja hän ymmärsi, että siitä mahdollisesti voisi tulla hänen valvattinsa ajallinen pelastus, mutta sitä varmemmin hänen ikuinen häviönsä. Hän istui liikkumatonna ja hiljaa ja kuuli isän ja pojan hänestä puhuvan.
— Minun täytyy mennä henkilääkäri Dahlbergin luo kiittämään häntä hänen sinua kohtaan osoittamastaan huolenpidosta, — sanoi kreivi.
— Tehkää niin, isäni, ja kiittäkää häntä hänen erinomaisista yrityksistään lähettää minut kuolemattomuuteen, — vastasi Bernhard entisellä, ivallisella äänellään. — Mutta jos isäni tahtoo kiittää sitä, joka on pysyttänyt minut maan päällä, niin miettikää jotakin palkintoa sille suomalaiselle noidalle, joka on ollut hoitajanani. En pidä noidista, mutta Östanlidin muori on harvinainen poikkeus, sillä hän yksin on katsonut minun ansaitsevan elää, kun kaikki muut katsoivat minun ansainneen kuolla.
— Olen muistava häntä ja antava hänelle sopivan palkinnon, — vastasi kreivi ja nousi mennäkseen, sillä vierailu ei saanut kestää kauan.
Mennessään huomasi hän Östanlidin muorin, joka turhaan koki kätkeytyä varjostimen taa.