— On minulla keinoja! Huomeniltana on kaikki selvitetty.
— Millä tavoin?
— Se on minun asiani. En ole mikään petturi.
— Oletko varma siitä? Jos sinun onnistuu maksaa velkasi, tapahtuu se tekemällä uusia velkoja. Kaikki, mitä sinulla on, on isäsi omaa.
— Itse olen itseni oma.
— Oletko siitäkään niin varma? Olet vanhempaisi oma. Sinä kavallat heiltä heidän rakkaimman toivonsa. Kavallat itseltäsi koko tulevaisuutesi. Petät meidät, jotka sinua rakastamme ja jotka olemme vastuunalaiset nuoruudestasi. Petät isänmaasi, jonka hyväksi olet velvollinen tekemään työtä miehenä ja kansalaisena. Petät taivaallisen Isäsi, joka on antanut sinulle jaloja lahjoja, tehdäksesi hänen töitänsä täällä maailmassa. Paul, Paul, ja sinä sanot, ettet ole mikään petturi.
Nuorukainen oli hetkisen vaiti, mutta hänen synnynnäinen uhkamielisyytensä voitti hänen paremmat tunteensa. Hän vastasi rohkeasti: — Niin sanonkin. En ole enää lapsi, jota korvasta talutetaan nurkkaan häpeämään. Olen oma herrani, ja jos olenkin nyt poliisitutkinnossa läsnä, olen läsnä vapaaehtoisesti. Minä vastaan siitä syystä, etten tahdo näyttäytyä paremmalta kuin olen; mutta ei kukaan ole pakoittava minua vastaamaan enempää kuin tahdon. Mikä oikeus on enolla tuomita tulevaisuuttani? En ole mikään kurkku, josta toukokuussa sanotaan, että se elokuussa on suolattava. Ei millään kaukoputkella saada selville, ja vielä vähemmän millään mikroskoopilla, idänkö minä vai enkö. Onko ketään, joka seisoessaan lähteen luona voi sanoa, tuleeko siitä puronen vai paisuuko kuohuva virta. Mutta sen tietää lähteen haltiahenki paremmin kuin kukaan, ja sentähden sanon enolle: minä en aio eksyä likaiseen suohon. Mitä tulee noihin 300 riksiin, niin ne ovat vain peukalonpään verta kurjaa kultaa. Semmoista on kaikilla raukoilla, ja suurimmilla raukoilla kaikista enin. Huolinko minä olla yksi heistä! Sanotaanhan, että maansydän on sulanut kultamöhkäle.
— Tuo on minulle tuttua puhetta, — virkkoi Eerikki Ljung ankarasti ja vakavasti. — Se on jokaisen uhmailevan nuorukaisen puhetta, enkä kiellä, että siinä on jotakin suurta. Näen kernaammin sinun uhmailevan kuin valehtelevan. Kaikki olemme kerran tunteneet käsivarressamme voiman temmata maan perustuksiltaan. Mutta järki se on eikä ylimielisyys, joka hallitsee maailmaa, ja ihmisen älyä ylempänä on korkeampi järki, jonka edessä rohkeimmankin vihdoin täytyy polvistua. On ikuisia lakeja, joita vastaan ei kukaan rangaistusta saamatta saa asettua, ja ne vaativat meiltä nöyryyttä. Nöyristy, Paul, sillä uhmasi on sokea. Sinä olet sokeassa itseluottamuksessasi haastanut taisteluun sydämesi pedot ja ne repivät sinut kerran palasiksi. Halpojen intohimojen loassa ei ihmishenki kasva suuruuteen ja valoon. Ei pelihuoneen mudassa, missä kehnoimmat intohimot jäytävät ihmisten onnea, ei maljojen kilinässä, ei hurjassa humalassa eikä likaisten intohimojen helmassa ylene nuorison voima miehuudeksi ja uljuudeksi. Etsi onneasi ennemmin työn kunniasta, rukouksen lohdutuksesta, omatunnon rauhasta ja puhdista tahtosi lapsellisen rakkauden nöyryydessä, jonka olet unohtanut luottaessasi omiin pettäviin voimiisi.
Paul katseli ulos ikkunasta. Hänestä tuntui kuin pirulliset äänet kuiskailisivat illan pimeässä, ja puiden toisella puolen hän oli näkevinään tohtori Martin ruskean viitan liehuvan.
— En ole pelannut rahoja voittaakseni, — virkkoi hän katkerasti. —
Johonkin täytyi minun ryhtyä. Kaikki on niin ahdasta ympärilläni.
Täällä on niin käsittämättömän siveää, että minun täytyi vilvoitella
itseäni pienellä pahanteolla, koetellakseni kerran sitäkin.