— Ei, se on mahdotonta. Veljeni on vaarallisemmin haavoitettu kuin minä, ja isäni on kertonut minulle, että hän on muuttanut mieltään.
— Isänne on voinut erehtyä, ja haavoitettu vihollinen voi käyttää toisen tervettä kättä. Ette ole hetkeäkään varma hengestänne ja teidän täytyy sen vuoksi heti lähteä täältä.
— Suokaa anteeksi, sitä en voi.
— Miksi ette?
— Olisi pelkurimaista paeta luuloteltua vaaraa, enkä tahdo myöskään loukata rehellistä metsästäjää, joka on ottanut minua suojellakseen.
Markiisitar nousi ylös, heitti yltään samettiviittansa, istui ikkunan ääreen, jossa kuutamo valaisi hänen kalpeita kasvojaan ja kimmelteli kummallisesti hänen pienissä, ruskeissa, kirkkaissa silmissään.
— Ette voi? — toisti hän. — Sitten jään minä teidän luoksenne.
— Madame! … — huudahti Paul hämmästyen.
— Ja te luulette, kiittämätön, että minä vielä kerran jättäisin teidät ja menettäisin teidät ehkä ainiaaksi! Ettekö sitten aavista, mitä olen kärsinyt näiden loputtomasti pitkien viikkojen kuluessa, kun en tiennyt, olitteko elossa vaiko kuollut? Ja te luulette, että vielä kerran suostun kitumaan kuoliaaksi ainoastaan sitä varten, ettei tuo kunnon metsästäjä pahastuisi tai että joku voisi sanoa teidän paenneen salamurhaajaa. Oi, herrani … tänä iltana on varsin kaunis kuutamo!
— Teitä kaivataan…