— Asutte varsin somassa paikassa, teillä on kaunis näköala. Mainioita poppeleita nuo tuolla etäällä. Minä pyydän: älkää olko huolissanne, minä tulen viihtymään täällä erittäin hyvin.
Paul tunsi rinnassaan jotakin, jossa oli kolmasosa suuttumusta, toinen kolmasosa pelkoa, ja jäännös ihastusta.
— Ei, — vastasi hän, — olisin maailman kiittämättömin olento, jos sallisin teidän uskaltaa henkenne minun tähteni.
— Siis seuraatte minua?
— En, madame! Maineenne…
— Entä sitten! Vähät maineestani! Mitä on maine? Valhetta! Mutta minä vihaan valheita, herrani. Kyllä minusta jo on tarpeeksi kauniita juttuja liikkeellä! Kertokoot kernaasti vielä lisää; en siitä välitä. Te ette seuraa minua enkä minä luovu teistä. Siis jään tänne huomiseksi. Mistä nyt puhelisimme? Mitä pidätte esim. Tukholmasta? Varsin paljon jäätä, vai kuinka?
— Herminie! — huudahti Paul innoissaan ja tarttui häntä käteen.
— Sanotaan, että teillä on täällä kesällä jonkinmoinen aurinko. Kuunne on inhoittavan alakuloinen. Se tekee meidät kaikki kalpeiksi kuin peikot. Jos ei teillä olisi noita mustia kutreja, olisitte marmoripatsaan näköinen. Suotteko minun järjestää niitä à l'antique. Olkaamme olevinamme menneitten vuosisatojen haamuja, jotka ovat palanneet maahan, käydäkseen katsomassa muinaisia mielipaikkojaan. Keitä olimme ennen eläessämme maan päällä? Minä olin — odottakaas! Cecilia Vaasa. Ja te, kuka te olitte? Hoyan kreivi. Oi, on suloista olla kuollut, kun ei tarvitse olla yksin haudassaan!
Paul suuteli hienoa, lumivalkoista kättä. Kuutamo valaisi hänen mustaa tukkaansa, ja poppelit kuuluivat suhisevan yötuulessa.
— Lienee suloista rakastaa kuoleman jälkeen, varsinkin jos ei ole löytänyt rakkautta elämässä, — kuiskasi kaunis ranskatar haaveilevan kaihomielisesti.