— Ken ei rakastaisi teitä, Herminie! Ken ei ilolla kuolisi tehdäkseen teidät onnelliseksi.
— Entä eläisi, Paul? Eikö sitten ole ketään, ketään koko avarassa maailmassa, joka tahtoisi elää minun puolestani?
Ja hänen kaunis kutrinen päänsä vaipui Paulin rinnoille.
Silloin aukeni ovi kuulumattomasti, ja sisään astui hiljaisin askelin talonpoikaispukuun puettu nainen. Huomaamatta hän astui esiin polvistuneen nuorukaisen luo, joka painoi huulensa markiisitar Egmontin vasempaan käteen, jota tämä ei vetänyt takaisin, oikean käden levätessä nuorukaisen hartioilla. Markiisittaren loistavat silmät olivat kokonaan kiintyneet kauniin nuorukaisen kasvoja katselemaan.
Pilvi kulki kuun editse, ja huoneessa oli melkein pimeä, Östanlidin muori — sillä hän se oli — laski hiljaa kätensä nuorukaisen pään päälle ja kuiskasi: — Paul!
Paul ja markiisitar hypähtivät yht'aikaa ylös. Jos ei varjo olisi ollut niin synkkä, olisi heidän kummankin kasvoilla voinut nähdä polttavan punan.
Mutta markiisittaressa seurasi sana ulkonaista vaikutusta yhtä nopeasti kuin jyrähdys salamaa. Mustasukkaisuuden paha henki iski heti häneen kouransa, ja hän virkkoi kätkien jokaiseen sanaansa tikarin kärjen:
— Ettekö kuule, herra, että lemmittynne mainitsi nimenne? Nyt ymmärrän, miksette voi seurata minua.
Huone tuli taas valoisaksi, Östanlidin muori oli avannut salalyhdyn, jota oli pitänyt kätkössä ja sytytti lampun.
— Markiisitar Egmont, — virkkoi Paul, — minulla on kunnia esittää teille äitini, kreivitär Bertelsköld. Äitini, minä pyydän teitä osoittamaan ystävyyttä tälle jalolle, kunnioitettavalle naiselle, joka on tullut tänne suojelemaan minua salamurhaajalta.