— Kiitän teitä, madame, hyvyydestänne poikaani kohtaan, — virkkoi kreivitär tyynen arvokkaasti, ojentaen hänelle kätensä. — Pelkonne ei ollut turha: kamaripalvelija Josén vangitsi väkenne vähän matkan päässä täältä. Käyntinne on ehkä pelastanut Paulin hengen, ja te olette tehnyt kauniin ja jalon työn. Minä en voi, madame, käsittää teitä väärin.
Markiisitar Egmont osasi antaa arvoa näille hienotunteisille sanoille. Hän puristi luullun kilpailijansa kättä ja sanoi hiukan hämillään, jolloin hän oli entistään kahta kauniimpi: — Kiitän teitä, että olette minut oikein ymmärtänyt ja sanoistanne olisin teidät esittelemättäkin tuntenut. Olen onnellinen saadessani tutustua teihin, madame, ja kun olette täällä, ei ole minulla enää syytä olla levoton kreivi Paulin suhteen. Luovutan huolenpitoni hänen onnestaan sille, jolla on siihen suurempi oikeus kuin minulla. Hyvästi, kreivitär; hyvästi, herra kreivi. Au revoir!
— Hyvästi, markiisitar! — Tulin oikeaan aikaan! — ajatteli itsekseen
Östanlidin muori.
8. KIUSAAJA ERÄMAASSA.
Tukholman Suurkirkon ison oven edustalla seisoi eräänä sunnuntaiaamuna vanhanpuoleinen mies, puettuna pitkään, ruskeaan takkiin ja leveäliepeiseen, otsalle painettuun hattuun. Hän oli seisonut siinä kauan samassa asennossa; kellot soivat, urut ja virret kaikuivat juhlallisesti kirkossa, mutta tästä ei ruskea mies näyttänyt vähääkään välittävän. Hän ei liikahtanut paikaltaan; hän tuskin näytti huomaavan niitä useita satoja ihmisiä, jotka menivät hänen ohitsensa. — Hän vain katseli tukevan keppinsä kädensijaa, ja kirkkoon menijät katsoivat häneen epäilevästi, luullen häntä höperöksi.
Mutta hänen keppinsä kädensijaan oli upotettu hyvin pieni rasia ja siinä rasiassa oli kompassi, jota ruskeatakkinen mies tarkasti tähysteli joka kerta, kun joku meni hänen ohitsensa.
— Eilen se viittasi koilliseen, tänään melkein suoraan alas vähääkään liikkumatta! — jupisi mies itsekseen.
Jumalanpalvelus läheni loppuaan, ja kansa alkoi virrata ulos kirkosta. Äkkiä alkoi neula vähän väristä. Talonpoika kulki ohitse. Ruskea mies nosti silmänsä ja sanoi. — Hänellä se on ollut, mutta ei ole enää.
Talonpoika huomasi hänet kuitenkin ja kääntyi päin. Se oli Joonas
Perttilä.
— Hyvää päivää, tohtori Weis, sanoi hän. — Tai oikeammin: pahaa päivää. Tiedättekö, tohtori, että enoparkani, vanha Larsson, vietiin eilen hullujenhuoneeseen, ja te olette tehnyt hänet hulluksi. Neuvon teitä antamaan hänelle järkensä takaisin, sillä muutoin voin teistä todistaa jotakin, joka ennen iltaa voisi viedä teidät Ruusukamariin.