— Annan enollenne järkeä niin paljon kuin hänelle voi antaa, jos sanotte, kenelle olette antanut hänen sormuksensa, — vastasi tohtori.
— Minkä sormuksen?
— Sen, jonka löysitte parturintuvasta ja sittemmin annoitte pois.
— Vai sen, — virkkoi Joonas viekkaasti silmää iskien. — Sen myin kahdesta äyristä eräälle Harmaidenveljestenkujan kuparisepälle.
Tohtori pudisti päätään. — Olette kuullut liian paljon myydäksenne semmoisen kalliin kalun kahdesta äyristä. Sanokaa, kenelle olette sen antanut ja määrätkää hinta!
— Se maksaa partasi, sinä pinttynyt konna! — vastasi Perttilä. —
Ellet pötki ennen iltaa tiehesi, toimitan sinulle majan "Valkeassa
Hevosessa".[18]
— Kiitän teitä, — sanoi tohtori kylmästi. — Jos olisin kostonhimoinen, voisin antaa teille toisen majan. Mutta saatte mennä. Olette kurja maan matonen, niinkuin kaikki muutkin.
Näin sanoen asettui ruskea mies taas kirkonoven luo. Mutta tuskin oli hän luonut silmänsä kompassiin, ennenkuin hänen muotonsa muuttui, sillä neula oli mitä kiivaimmassa liikkeessä.
— Kuka? Kuka? — jupisi tohtori näyttäen tahtovan silmillään niellä kirkosta virtaavan väkijoukon.
Ainakin neljäkymmentä henkeä kulki yht'aikaa hänen ohitsensa. Hän seurasi tätä väkijoukkoa, näki sen jakaantuvan lähimmässä kadunkulmassa ja kysyi kompassilta neuvoa joka askelella. Neula osoitti järkähtämättä alas linnaan päin, sitten Skeppsbrohon. Ruskea mies seurasi samaa suuntaa. Skeppsbron luona oli silloin niinkuin vielä meidän päivinämmekin[19] soutuveneitä niiden mukavuutta varten, jotka tahtoivat kulkea yli virran Kastelholmaan, Ladugårdslandetiin ja Eläintarhaan. Kirkkoväki täytti useat veneistä. Ruskea mies seurasi mukana.